Se on sairaus

Ö

Viimeinen muuri. Se on valtavan korkea, mutta siinäkin on rakosia. Me tehtiin se, mä en voi uskoa, että me päästiin tänne asti. Se ei tunnu oikealta, se ei tunnu todelliselta.

Tuon muurin takana, odottaa uusi elämäni. Elämäni Reedin kanssa, elämäni onnellisena. Elämä, jossa voin unohtaa ne lukemattomat ruumiin ja isän.

"Me tehtiin se!" mä hihkun ilosta, mutta kun käännyn, yhden kasvot eivät ole yhtä iloiset. Ne ovat kylmät, kalpeat, valkoiset.

"Julian, onko kaikki hyvin?" mä kysyn, jolloin se vetää aseen taskustaan. Jähmetyn.

Se osoittaa aseellaan suoraan minua.

"Mä haluan kostaa äidin puolesta", se sanoo ja kyyneleet lähtevät valumaan pitkin sen poskea. Kukaan ei uskalla liikahtaakaan. Tätä mä en todellakaan osannut odottaa. En todellakaan.

"Laita se ase pois Julian, se ei saa sun äitiäs takasin henkiin", Reed yrittää suostutella, kuulen hädän sen äänestä. Jotenkin olen varma, ettei Julian ammu minua. Hän on kuitenkin oma veljeni.

"Sä tapoit äitin", Julian sihahtaa, paljastaen hirveän katkeruuden jota se kantaa sisällään. "Sitten sä vielä kehtaat juosta pois ja löytää täydellisen jätkän, joka suojelee sua", se jatkaa kateellisena. Vilkaisen Reediä, se on kauhuissaan. Tiedän, että se tuntee olonsa avuttomaksi, koska se ei voi tehä mitään. Jos se liikahtakaan niin Julian painaa liipaisinta. Olen luottavainen, minua ei pelota.

"Laske ase Julian", pyydän tyynesti. Julianin silmät ovat täynnä vihaa, kun se pudistaa päätään ja painaa liipaisinta.

Kuuluu laukaus, mutta kipua ei tule. Kaadun selälleni maahan ja suustani ei tule edes järkeviä sanoja, kun ase tippuu Julianin kädestä maahan.

"Isä" Julian parahtaa. Reed juoksee aseelle, ottaa sen käteensä ja ampuu hätääntynyttä Juliania päähän. Julian kaatuu maahan kuolleena.

Se kaikki on liikaa tajunnalleni, ensinnäkin, isä pelasti minut. Se hyppäsi mun ja aseen väliin. Se otti luodin takiani. Toiseksi, Julian yritti ampua minut. Ja seuraavaksi Julian on kuollut.

Isä hengittää vielä, verilammikko sen alla lisääntyy.

"Noah, mä toivon, että olisin ollut parempi isä, mä toivon etten olisi tehnyt niinkun mä tein, mä olen pahoillani", isä kuiskaa ja sulkee silmänsä. Rintakehä lakkaa liikkumasta, eikä mun järkytys ole edes kuvailtavissa sanoilla.

Ehkä joitain asioita voidaan antaa anteeksi, jotkut asiat voidaan unohtaa. Tämä sai mut tajuamaan, ettei maailma on jakautunut hyviin ja pahoihin ihmisiin.

"Meiän pitää jatkaa matkaa, me ei olla vielä turvassa", Anastasia sanoo järkevästi. Reed kietoo kätensä hartioilleni ja me kävellään, kunnes löydetään rakonen.

"Pysähtykää lain nimessä!" kuuluu huuto meidän takaa. Peli on pelattu, sotilaita on monta. Elizabeth ja Annie purskahtavat itkuun.

Me kuljetaan niiden ympäröimänä. Meidät johdatetaan viranomaisten mökkien luo ja suljetaan aittaan.

"Me tuskin selvitään tästä", Reed sanoo ja mä oon samaa mieltä. Reed halaa minua ja vastaan halaukseen.

"Mä rakastan sua", Reed sanoo mulle, mä itken. Itken ja itken. Meillä ei ole tulevaisuutta. Meillä ei ole mitään. Enää ei ole mitään tehtävää, ei tulevaisuutta. Tähän se kaikki jää.

"Mäkin rakastan sua", onnistun nyyhkyttämään. Siinä me sitten ollaan, mä itken Reediä vasten. Tuttua ja turvallista poikaa vasten, joka on mun koko turvani. Sitten me suudellaan. Lempeästi ja hellästi, kuin ei oltaisi koskaan ennen suudeltu. Mua pelottaa, mutta Reed on tyyni.

Poliisi tulee hakemaan meidät, käskee mennä polvillemme riviin. En katso, mutta kuulen Annien kiljunnan ja laukauksen. Tiedän mitä tapahtui, Annie on kuollut.

Kuulen askeleet, kun joku tulee Reedin taakse. Näen miten Reed puristaa silmänsä kiinni. Kuuluu laukaus ja koko elämäni tärkein ihminen makaa maassa kuolleena.

Huudan. Huudan niin kovaa kun kurkustani lähtee. Itken. Se ei auta. Se ei saa Reediä eläväksi. Se kipu tuntuu sietämättömältä, Reedillä olisi ollut koko elämä vielä elettävänään. Mä vihaan hallitusta, vihaan niitä. Mä vihaan sitä miten ne teki meistä niiden koekappaleet, tarkkaili meitä, kuin meillä ei olisi arvoa. Ja nyt ne tappaa meitä, ne saa tehä kaiken mitä haluaa.

"Jokaikinen laukaus jonka te ammutte, todistaa, kuinka vitun paskoja te ootte", sanon ääneen.

Ase painetaan vasten mun pääkoppaa. Joku painaa liipaisinta ja hetkessä se onkin jo ohi.

Mä olen nyt vapaa.