Se on sairaus

H

"Mies ja nainen rakastuivat toisiinsa ja sen pituinen se", äiti kuiskasi ilmoille iltasadun viimeiset sanat.

"Eikö se jatku enää?" kysyin pettyneenä ja äiti pudisti päätään. Se suukotti viereisessä sängyssä makaavaa Juliania otsalle, mutta jätti minut huomiotta.

En saanut nukuttua yöllä. Nousin hiukan ylös ja katselin ulos ikkunasta, mua ärsytti etten saanut ikinä olla tähtitaivaan alla. Kierin sängyssäni, Julian alkoi kuorsata.

Hiippailin alas ja menin alakertaan juomaan. Hörppiessäni vettä, katselin täysikuuta. Se oli kaunis.

Kuuntelin korvillani tarkasti, onko joku hereillä. Olin utelias ja levoton.

Halusin kokeilla mennä ulos yöllä, mutta minua pelotti jos jäisin kiinni. Hipsuttelin ulko-ovelle ja raotin sitä hitaasti. Sydämeni pomppi rinnassa kiihtyvässä tempossa ja otsalle alkoi valua hikipisaroita. Ovi narahti äänekäästi, joten juoksin takaisin keittiöön, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Join vesilasin loppuun ja puoli juoksin takaisin omaan turvalliseen sänkyyni.

"Onko yhtään parempi olo?" äiti kysyy ja tuo mulle lasillisen vettä. Juon sen ahnaasti.

"Paljon parempi", valehtelen ja se nyökkää. Se lähtee kävelemään pois ja mä ootan kunnes kuulen sen kävelevän portaat alas. Hyppään ylös sängystä ja nappaan kaapista mustan nahkatakin.

Mä pompin portaat alas ja olen jo livahtamassa ovesta ulos, kun äiti pysäyttää mut.

"Noah, mulla ja isällä on sulle asiaa", se sanoo ja mä nyökkään hitaasti. Seuraan sitä keittiöön ja istun alas.

Niillä ei usein mulle erikseen asiaa ole, joten arvaan jo mitä asia koskee. He ovat valinneet mun puolison. Äiti ja isä vilkaisevat toisiaan, isä hymyilee.

Mulle nousee kylmät väreet isän hymystä.

"Mä ja isä ollaan päättäneet, että nait Margetan", äiti ilmoittaa juhlallisesti. Nielaisen syvään ja ajatus kuulostaa niin masentavalta. Mun mieleen nousevat Reedin kasvot, kun sanon seuraavat sanat.

"Mitä jos mä en haluakkaan mennä sen kanssa naimisiin, mitä jos en rakasta sitä?" kysyn ja äiti naurahtaa.

"Tietysti rakastat", se vakuuttaa, muttei kovin uskottavasti. Mä inhoan Margettaa, enkä todellakaan halua viettää koko loppu elämääni hänen kanssaan.

"Miksen mä vois mennä vaikka pojan kanssa naimisiin?" kysyn varovasti jolloin äiti vetää terävästi henkeä.

"Oletko seonnut? Se on täysin oksettavaa!" äiti huutaa ja isä katsoo hiljaa vierestä, sanomatta mitään.

Nousen ylös pöydästä, tuoli kirskuu. Äiti ja isä vilkaisevat toisiaan kun marssin vihaisena yläkertaan.

Mä aion karata. Aion livahtaa muurin toiselle puolelle. Jättää tän elämän taakseni, elämän, joka ei ole elämisen arvoista.

Nappaan reppuni ja sulon sinne vaatteita.

Pompin alakertaan keittiöön, jossa isä ja äiti istuvat yhä samoilla paikoillaan.

"Mitä sä teet?" äiti kysyy, kun tungen reppuuni sattumanvaraisesti jotain ruokakaapista.

"Lähden", vastaan yksinkertaisesti ja se näyttää järkyttyneeltä. Kumarrun sulkemaan vetoketjun ja siinä samassa äiti onkin jo mun edessä.

"Sä et lähde yhtään mihinkään", se ilmoittaa kylmästi.

"Varmasti lähden", sanon itsepäisesti. Äiti tarttuu mun käsivarresta kiinni ja estää juoksemasta ulos.

"Päästä irti", sihahdan. Se katsoo mua hetken ja sen silmät kiiluvat vihasta.

"Sä oot aina ollut tämmöinen jota pitää hävetä, et ikinä yhtä täydellinen kuin Julian", se sanoo vihaisena ääni väristen. "Etkä sä oo nyt lähdössä yhtään mihinkään vaan sä tuut elämään sun elämän täällä jumissa niinkuin me kaikki muutkin!" se huutaa.

"Mä en oo tänne jäämässä", väitän. Riuhdon itseäni irti, mutta se ei päästä.

"Mehän voidaan tehä niinkuin ennenkin, jos et tottele, muistatko?" isä kysyy kauempaa ja äiti vahvistaa tämän nyökkäämällä. Viimeinen niitti. Se on todellakin viimeinen niitti.

Viha ja pelko sumentavat järkeni ja seuraava asia mitä tapahtuu, on jotain mitä joudun sulattelemaan koko lopun ikääni.

Katseeni osuu pöydällä olevaan lihaveitseen ja ennenkuin kerkeän edes ajatella, olen ottanut sen käteeni. Ennenkuin kerkeän miettiä tekojani, olen puukottanut äitiä kymmeniä kertoja. Se itkee.

Vaatteeni ovat veressä ja veitsi kolahtaa kädestäni lattialle. Äiti vetää viimeiset henkäyksensä, kunnes sen silmät pysähtyvät ja rintakehä lakkaa liikkumasta.

Siinä se makaa lattialla, sen ruumiin alle on muotoutunut verilammikko. Sen silmissä on tyhjä katse.

Mitä mä olen tehnyt? Siirrän katseeni isään, se peruuttaa kauemmas. Se pelkää. Se tuntuu hyvältä, hyvältä, että tällä kertaa se on isä joka pelkää.

Nappaan reppuni lattialta ja juoksen pois. Sydämeni pamppailee, kun juoksen kohti muuria. Kuulen Margetan huutavan perääni, mutten jää puhumaan sille.

Pääsen aukolle ja livahdan väärälle puolelle. Sitten purskahdan itkuun.

Suolaiset kyyneleet valuvat pitkin mun poskia, ainoa mitä mä pystyn ajattelemaan, on äidin eloton ruumis. Sen järkyttynyt katse, sen sanat.

Mä tapoin just mun äidin, karkasin ja livahdin muurin toiselle puolelle. Mä olen pulassa, mä olen niin pulassa.