Se on sairaus

D

Kun saavun kotiin, äiti laittaa mut kuuraamaan lattiaa.

Se on inhokki hommaani ja se tietää sen, mutta silti just mun pitää tehdä se.

Harjaan eteisen puulattiaa, kun Julian kävelee huoneeseen. Se rypistää hiukan otsaansa, kun mä kuuraan äkäisenä jotain pintynyttä likaa.

"Miks äiti laittaa sut aina pesemään lattian?" se kysyy kummastuneena ja mä kohautan olkapäitäni.

Kastan harjan saippuavedessä.

"Mietin ihan samaa", mutisen, jatkaen edelleen työtäni.

"Mut se laittoi tiskaamaan", se kertoo ja mä mutisen sille vastauksen, osoittaakseni ettei mua kiinnosta.

Se jää kuitenkin selittämään jotain turhaa, joka vain ärsyttää mua, joten annan sen sanojen mennä ohi korvien.

Mua ei kiinnosta mikä astioista oli likaisin tai miten se oli melkein hajottanut jonkun lautasen.

"Mitä mieltä sä oot?" se kysyy yhtäkkiä.

Jähmetyn. Voisin ottaa riskin ja vastata myöntävästi, koska totta puhuen mulla ei oo hajuakaan mistä se puhuu.

"Ai mistä?" mä kysyn sen sijaan ja heitän harjan ämpäriin. Nousen ylös ja se huokaisee.

"Voitko kerrankin kuunnella?" se kysyy turhautuneena.

"Voitko kerrankin olla hiljaa?" mä kysyn ilkeästi, jolloin se potkaisee ämpärin kumoon. Sen jälkeen se kävelee pois.

Mä kiroan sen perään, nyt joudun alottaa koko homman alusta. Potkaisen tyhjentynyttä ämpäriä turhautuneena ja se pitää hirveää kolinaa.

"Noah lopeta tavaroiden potkiminen heti paikalla!" äiti komentaa vihaisesti, kun tulee eteiseen.

Se katsoo lattiaa.

"Etkö sä olet saanut mitään aikaan? Katso nyt koko lattia tulvii!" se mäkättää, pyöräytän silmiäni.

"Mutta Julian.." aloitan, mutta puheeni keskeytyy, kun se katsoo mua ilmeellä, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

"Julian on uurastanut koko päivän keittiössä sillä välin, kun sinä olet laiskotellut täällä ja potkinut ämpäreitä!" äiti huudahtaa vihaisesti.

"Julian itse..." mä aloitan, mutta sitten tajuan, että on parempi vaieta.

Seison siinä hetken, potkaisen ämpäriä vielä kerran ja ryntään ulos. Paiskaan oven kiinni perässäni.

Vitut mistään lattian pesusta. Menen omaan puuhuni ja kun pääsen latvaan, muistan ärsytyksekseni, että Reed on yhä siellä.

Istun latvan toiselle puolelle, mahdollisimman kauas siitä.

Se tapittaa mua suklaasilmillään ja mä mulkoilen sitä kiukkuisena. Toisaalta Julianin ärsyttävyys ei ole sen vika, mutta toisaalta mua ottaa päähän niin suuresti.

Se on todella todella söpö, jopa silloinkin kun olen ärtynyt. Ei söpö miehisellä tavalla, vaan enemmänkim koiramaisella?

Tai ei sillä tietenkään mitään karvoja naamassa ollut, mutta jotenkin se muistutti jotain suloista koiranpentua, jos ei otettu huomioon sen rentoa asennetta kaikkeen.

"Tarttuuko se sairaus helposti?" Reed kysyy yhtäkkiä ja mä katson sitä epäileväisenä.

"Uskotko sä oikeasti, että täällä on joku sairaus?" kysyn turhauteena ja se katsoo mua vakavissaan.

"Sitä mä tulin tutkimaan", se ilmoittaa ja mä katson sitä miettien onko se tosissaan vai ei.

"No ihan terveitä me kaikki ollaan", ilmoitan sille hiukan ylpeänä, se katselee mua kulmat kurtussa.

"No mutta teillä voi olla sairaus ilman, että tiedätte sitä", Reed väittää.

"No minkälaista tuolla muurin toisella puolella on?" kysyn ja ristin jalkani. Onnistun pysymään tasapainoissa kaatuamatta, koska oksa on niin leveä.

"No me vaan ollaan ja käydään koulua, koulu loppuu, kun täyttää kahdeksantoista ja saa valita työnsä", se kertoo.

Nyökkään hitaasti.

"Ihan samanlaista kun meillä, mutta kerro lisää", pyydän ja se katselee alas puusta.

"Sitten töissä käydään ja saadaan  rahaa tietysti elämiseen, kaikki saa saman määrän rahaa työstä riippumatta ja parhaimmat arvosanat saaneet pääsevät valitsemaan työnsä ensimmäisenä ja huonoimmat viimeisenä, joten huonoimpien arvosanojen saaneet saavat huonoimmat työt", se jatkaa ja mä nyökkään taas, jotta se tajuaa jatkaa.

Ei mitään eroa, siitä mitä meillä on.

"Sitten vanhemmat valitsevat puolison ja sen kanssa mennään naimisiin, oma talo saadaan 25-vuotiaana", se lopettaa.

Mä katselen sitä hiukan, jos niiden elämä on täysin samanlaista, kun meilläkin, niin miksi meidän välissä on muuri? 

"Huomasitko jotain eroavaisuuksia?" se kysyy ja yritän olla sulamatta sen äänelle.

"En", vastaan miettien.

Me molemmat ollaan hetki hiljaa, molempien aivot taitaa raksuttaa. Mehän ollaan ihan samanlaisia, vaan eri puolilta.

"Onko sun vanhemmat jo päättänyt sun puolisoa?" se kysyy yhtäkkiä.

"Ei"

"Ei munkaan", se toteaa. Sitten me ollaan taas hetki hiljaa, kunnes mä avaan suuni uudestaan.

"Mä toivon että saisin jonkun mukavan naisen jonka.." aloitan selittämistä, mutta se keskeyttää mut.

"Naisen?" se toistaa kulmat kurtussa.

"Mitä siitä? Ethän sä nyt miestäkään nai?" sanon hiukan naurahtaen, jolloin sen otsa kurtistuu lisää.

"T-te siis menette naimisiin naisten kanssa?" se kysyy änkyttäen, jolloin mun suu loksahtaa auki.

"Tekö sitten ette?" mä kysyn järkyttyneenä ja peräännyn vaistomaisesti siitä kauemmas.

"Ei? Nainen menee naimisiin naisen kanssa ja mies menee miehen", se selittää kuin itsestään selvyyden.

Mä katson sitä, kuin se olisi seonnut.

"Nainen ja mies menevät naimisiin!" ilmoitan kovaan ääneen ja itsevarmasti. Niin se vain on, muu on kuvottavaa.

Nainen ja mies kuuluvat yhteen, ei mitkään muut.

Me ollaan hiljaa, kumpikaan ei tiedä mitä sanoa.

"Miten te sitten saatte lapsia?" mä kysyn hiljaa.

"Jokainen mies antaa siittiöitä, jos sellaisia siis on ja naiset tulevat raskaaksi keinohedelmöityksellä. Jos naiset hankkivat enemmän kun yhen lapsen, niin yksi niistä pitää luovuttaa jollekkin mies pariskunnalle adoptiossa", se selittää ja katsoo mua kuin olisin todella tyhmä.

"Nainen ja mies kuuluvat yhteen", toistan mielipiteeni, johon se pudistaa päätään.

"Nyt sain sen sairauden selville", se ilmoittaa ja mä tuijotan sitä järkyttyneenä.

"Se ei ole sairaus vaan totuus!" huudahdan ja hyppään alas puusta. Pingon kotiin ja vannon, etten enää ikinä puhu tuolle oksettavalle jätkälle.