Nameless love // Seventeen fanfiction

24

Soonyoung

Katsoin hetken hämmentyneenä Vernonin perään, kun tämä oli äkillisesti lähtenyt huonettaan kohti tönäisten minua ja Jihooniakin samalla. En osannut sanoa oikein mitään siihen.

"Sanoinko mä vähän tyhmästi?" Jihoon kysyi arasti, ja olisi tehnyt mieli sanoa, että 'NO KYLLÄ TODELLAKIN SANOIT!', mutta päätin vain hengittää sisään ja ulos. En todellakaan rupea mitään riitaa vääntämään, kun Vernon itse tuossa 'herkässä' tilassa olikin. Kuitenkin hyvän ystävän itkeminen sattuu omaan sydämeen lähes yhtä paljon, kuin jos itse itkisit.

"Ehkä vähän..." lopulta tyydyin sanomaan. "Mutta se ei oo sun vika, onhan se nyt varmasti hämmentävää nähdä oma poikaystävä syöttämässä jotain toista"

Jihoon mumisi jotain epämääräistä. "Emmää niinku... tai kun siis... nii... " hän änkytti ja näpelsi sormiaan katse maahan luotuna. En pystynyt oikein katsoa tuota pientä olentoa, joka oli aluksi ollut niin herkkä, mutta olikin muuttunut rohkeammaksi näin lyhyen ajan myötä. "Pitäskö sille puhuu?" Jihoon kysäisi hetken kuluttua. Pudistin päätäni.

"Ei se just nyt varmastikkaan tahdo puhua kummallekkaan meistä. Antaa nyt vain huutaa keuhkonsa tyhjiksi johonkin tyynyyn" vastasin huokaisten. Vernon ei ollut sitä tyyppiä, joka ihan heti antaisi anteeksi, varsinkaan kun on muitakin murheita.

Lopulta aloin syödä Vernonilta jääneitä nuudelinjämiä. Turha mitään ruokaa on roskiin heittää, kun ei sitä rahaa mistään taivaalta sateen mukana tipu.

Laitoin astiat koneeseen ja suuntasin olohuoneeseen Jihoon perässäni.

"Ainiin oisitko sä halunnu syödä?" Kysyin yhtäkkiä tajutessani, että itsekkäästi olin istunut keittiönpöydän ääreen syömään toisen silmien alla. Jihoon kuitenkin pudisti päätään ja istui sohvalle. Menin tämän viereen. "Onhan sulla kaikki okei?" Kysyin hetken kuluttua hiljaisuuden vallitessa.

"Joo..." Jihoon vastasi epämääräisesti. Yritin saada tähän katsekontaktia, mutta hän piti katseensa tiukasti lattiassa.

"Eiku oikeesti, kerro mulle jos on jotain" sanoin niin lempeästi kuin vain pystyin ja kiersin käteni Jihoonin ympärille. Hän ei reagoinut mitenkään.

"Ei mulla oo hätää. Mietin vaan, että onko sulla?" Hän sanahti ja katsoi nyt suoraan silmiini. Suoraan sanottuna ei, ei ollut. Vaikka en ollutkaan Vernonin tai Jisoon asemassa, en ollut onnellinen. Tuntui, että se paska jonka he olivat kokeneet, rysähti vain niskaani kertarysäyksellä. Vaikka olisi pitänyt olla onnellinen omasta poikaystävästään ja vihainen sille ääliölle joka nytkin varmaan rääkyy huoneessaan, minä saatoin tuntea pientä myötätuntoa tätä rääkyvää ihmistä kohtaan. Kyllä hän varmasti tykkää Jisoosta yhtä paljon kuin minä Jihoonista, mikä on paljon, mutta sen saakelin Rosen takia ei saata myöntää sitä itselleen. Silti hänen täytyisi itse päästä noista fobioistaan eroon, ihan itsensä vuoksi. Hänhän saattaa aiheuttaa vain enemmän pahaa itselleen ja vielä enemmän Jisoolle, jos ei sitä tajua. Nyökkäsin lopulta.

"On. Mulla on, mutta sillä vanhalla pariskunnalla, josta toinen osapuoli on tuola yläkerrassa, ja toinen Amerikassa, ei ole. Ja minullapa on idea, joka ei edes välttämättä toimi, mutta jolla voisimme saada tuon pariskunnan edes puhumaan toisilleen" kerroin ja kohautin kulmakarvojani Jihoonille, joka katsoi minua aika epäilevänä.

"Okei? No mikä se idea on?"

"Haeppa puhelin. Nyt soitetaan Jisoolle!"

Ajatus ei tänää oikee kulje, joten pahoittelen kirjotusvirheistä tai jos joku muu asia on vähä vinksallaan🌚

-pommi