Nameless love // Seventeen fanfiction

14

Jihoon

Siinä sitten puiston penkillä istuimme. Minä ja Soonyoung. Käsistä toisiamme pidellen. En oikein tiedä, miten tässä pitäisi reagoida. Hän on mukava ja näin, mutta entä jos käy niikuin viimeks? Jos hän kyllästyy iän ikuiseen lyhyyteeni? Sitten saan taas vain kokea särkyneen sydämen. Emmehän me siis ole yhdessä vielä... vai olemmeko? Pitäisiköhän vain suosiolla lopettaa ajoissa? Ei tarvitsisi kärsiä sitten myöhemmin...

"Mmh.. Soonyoung? Mennääks vaikka kahville?" Kysyn. Hän nyökkää ja lähdemme suunnistamaan kohti lähintä kahvilaa. Irrotan käteni hänen omastaan ja Soonyoung näyttää ensin hiukan hämmentyneeltä, mutta kohauttaakin olkiaan.

Kahvilassa saimme tilattua syötävämme ja istuimme pöytään. Tunsin Soonyoungin hipaisevan jalallaan pöydän alla jalkaani. Oli se sitten vahingossa tai tahallaan, punastuin silti, ja laitoin omat jalkani visusti tuolini alle. Tuo ei reagoinut kuitenkaan siihen mitenkään, joten annoin asian olla.

"No? Eikö oo nälkä?" Soonyoung kysyi huomatessaan, etten ollut koskenutkaan piirakanpalaani tai capuccinooni.

"Häh? Aa joo, ei oikee oo nälkä..." sanon nopeasti. Toinen ei kuitenkaan näemmä usko minua, kun tuijottaa niin silmät tarkkana.

"Ai, onko kaikki hyvin?" Soonyoung huolehti ja laski lusikkansa lautaselle. Nyt tuijotamme toisiamme suoraan silmiin. Minulla kädet sylissä, hänen omansa pöydällä.

"On..." yritän vaikuttaa vakuuttavalta, mutta epäonnistuin täydellisesti. Soonyoungin ilme muuttui vain epäileväisemmäksi.

"Okei, mut kerro vaan jos on huolia" hän sanoi ja jatkoi taas oman leivoksensa syöntiä. Nyökkään, vaikkei hän sitä tainnutkaan nähdä.

-

Kiusallinen hiljaisuus vallitsi koko kävelymatkan ajan. Yleensä Soonyoung on se, joka puhua höpöttää ja minä vain kuuntelen hymyillen hänen vitsejään. Nyt hänkin on hiljaa... ei kai hän aavista mitään? Toisaalta olisi parempi, jos hän itse älyäisi, eipä tarvitsisi ruveta selittelemään.

"Mites ois jos mentäis meille? Vai haluuks mennä jo kotii?" Soonyoung yhtäkkiä kysyi. Hätkähdin hieman.

"Aihh joo... mennään vaan" vastasin. Soonyoung näytti edelleen aika epäilevältä. Hän pysähtyi.

"Hei mikä nyt on?" Soonyoung kysyi huolestunut ilme kasvoillaan.

"Eei mikään" vastaan, mutten vieläkään osaa kuulostaa vakuuttavalta. Valehtelu ei ole vahvimpia puoliani.

"Ei kun kerrot nyt. Olit tuolla jalkkiskentällä niin iloinen ja istuttiin siinä vierekkäin, mutta muutuit ihan äkisiti jotenkin alakuloiseksi ja... etäiseksi" tuo hämmästelee. Voin ehkä kuulla pienen surun hänen äänessään.

"Ei sun tarvitse huolehtia. Kaikki on hyvin. Oon ollut vaan ajatuksissani. Mut jos mennään teille, niin haetaan jotaki mässyä. Leffailta paras ilta. Ja jos Vernon tulee kotiin jossain vaiheessa, se voi liittyä seuraan" sanon jo varmemmalla äänellä. Soonyoung hymähtää, mutta myöntyy kuitenkin. Huokaisen helpotuksesta mielessäni.

Käyn läpi mielessäni kaikkea, mitä tässä lyhyessä ajassa olimme kokeneet. Tulin siihen tulokseen, että Soonyoungiin voisi luottaa. Hänhän itse minun kanssa rupesi kaveeraamaan. Mutta jollen väärin muista, Mingyun kanssa kävi sama juttu. Pitäisiköhän minun ensin tutustua tuohon salaperäiseen poikaan, ennen kuin menemme yhtään pidemmälle? Ehkä minun vaan pitäisi kertoa hänelle mitä ajattelen.

"Hei tota... Soonyoung? Mä vaan mietin että..." aloitin. Miten voikaan olla niin vaikeaa sanoa jotain.

"Niin? Kerro vaan" hän kyselee. Pysähdyimme jälleen. Mutta tällä kertaa olemme jo pienen ruokakaupan edessä.

"Niiiin sitä vaan kun... oon niin epävarma" sanon hiljaa.

"Mistä?" Toinen huolehtii. Tunnen pienen punan nousevan poskilleni.

"Tästä... tai niiku meistä" kerron nyt jo varmemmin ja nostan katseeni Soonyoungiin. Hän nostaa kulmakarvojaan.

"Jaha... mitä sä oikee tarkotat siis?" Hän kyselee. Huokaisen.

"Ollaanko me niinku ees pari?"

-Pommi :3