Could You Stay? | Zayn Malik | VALMIS

Luku 29 - Zayn Jones ja narkkarivanhemmat

Zaynin näkökulma

Joo... Oikeat vanhempani olivat Gary ja Theresa Jones. Ne olivat narkkareita. Ihan kuin minä nykyään.

Gary ja Theresa eivät välittäneet minusta paskanvertaa ja olin muutenkin vahinkolapsi. He joivat rahat kurkusta alas ja melkeinpä joka päivä sain nääntyä nälkään. Elämäni oli saatanan paskaa. Se on edelleen. Ne juopot paskat hakkasivat ja syyttivät minua kaikesta. Pientä viatonta lasta.

Kun oli minun seitsemänvuotis syntymäpäivänäni, narkkarivanhempani lähtivät ryyppäämään läheiseen baariin. Eivät he edes muistaneet, että minulla oli synttärit. Olin fiksu ikäisekseni ja tajusin kaiken. Muistan edelleen kaiken. Se oli paskaa. He hakkasivat minut sairaalakuntoon. Voitteko ymmärtää, seitsemänvuotiaan lapsen? Kukaan ei auttanut minua. Olin aivan yksin.

Kun aloitin ensimmäisen luokan, olin jo silloin ihan perseestä. Purkasin pahaa oloani kaikkiin muihin. Löin ja haukuin luokkalaisiani ensimmäisestä päivästä lähtien. Uhkailin heitä, jotta he eivät kertoisi opettajille. Seitsemänvuotias minä, kiusaaja.

Huumeet astuivat peliin mukaan jo kahdeksanvuotiaana. Joo, olen pilannut keuhkojani, elämääni ja tulevaisuuttani kahdeksanvuotiaasta lähtien. Löysin Theresan kannabissätkän sohvan välistä. Älkää edes kysykö miten helvetissä osasin sytyttää sen tai miten sain vedettyä sitä paskaa keuhkoihini. Kai olin nähnyt kun narkkarit tekivät sitä niin usein.

Olin vain pieni poika joka olisi tarvinnut hellyyttä ja rakkautta. Sitä minä kaipasin. Saatoin olla kusipää, mutta kyllä minäki halusin huomiota. Halusin, että edes joku välittäisi minusta.

Kun olin yhdeksän ja tulin koulusta kotiin eräänä päivänä, löysin vanhempani kotoa. He olivat kuolleet. Olivat kai vetäneet yliannostuksen tai jotain paskaa. En ollut edes surullinen. En tuntenut mitään. Ei minua edes haitannut, että ne paskat kuoli.

Minut tungettiin orpokotiin ja ei mennyt kauaakaan, kun Annie ja George tulivat sinne. He halusivat adoptoida lapsen. En tiedä miksi, sillä olihan heillä jo silloin Charles. Annie ja George olivat kierroksella ja he kävivät katsomassa useita lapsia. Jostain helvetin syystä heti, kun Annie oli nähnyt minut, hänen silmät säkenöivät. Ei säälistä vaan silkasta rakkaudesta. Hänelle oli kerrottu kuinka paska lapsuus minulla oli ollut ja kuinka arvaamaton saatoin olla. Häntä ei kuitenkaan kiinnostanut se. Georgekin oli tykännyt minusta heti. En kyllä tiedä miksi helvetissä. Miksi he halusivat tälläisen sairaan paskan? Sitä en voi koskaan ymmärtää. Siitä päivästä lähtien olen kutsunut Annieta äidikseni ja Georgea isäkseni.

Sain Annielta kaipaamaani rakkautta. Silloin vain oli jo liian myöhäistä. Olin jo liian rikki. Ei minua pystynyt enää korjaamaan, vaikka Annie kuinka yritti parhaansa.

Kun kasvoin vanhemmaksi minusta tuli entistäkin enemmän kusipää. En halua edes puhua mitä kaikkea paskaa olen elämäni aikana tehnyt... Olen vain tehnyt vitusti virheitä. Olen edelleen sen verran kusipää, että en edes kadu niitä kaikkia.

Tuijotan edelleen itseäni peilistä. Olen oikeasti vitun oksettava. Arvoton. Rikki. Murtunut. Vitun paska ihminen.

Minäkin olen vain ihminen. Minullakin on tunteet. En vain näytä niitä ikinä. Mutta liika on liikaa.

Lyyhistyn maahan. Halaan polviani. Itken. Itken pahemmin kuin Niagaran putoukset. Ei sillä, että olisin ikinä käynyt siellä.

En muista milloin olisin viimeksi itkenyt. Ehkä, kun olin... neljä? En itke koska minulla on paksu muuri ympärilläni, jonka olen vaivalla rakentanut. En tykkää päästää ihmisiä liian lähelle itseäni.

Vittu olen niin heikko. Nyyhkytän kuin viimeistä päivää.

Kuulen kuinka joku raottaa oveani hieman. Siitä kuuluu sellainen jännä ääni. Pyyhin helvetin nopeasti kyyneleeni ja katson ovelle. Vittu Charles.

Charles tuijottaa minua hämmentyneenä noilla pienillä nappisuklaasilmillä. Käännän katseeni pois, koska en halua, että Charles katsoo silmiäni enää yhtään kauemmin. Ne ovat varmasti ihan punaiset ja turvonneet. Päästin juuri varmaan kymmenen vuoden kyyneleet ulos.

Charles sulkee oveni ja tulee luokseni. Mitä vittua hän meinaa tehdä? Hän ei sano mitään. Kietoo vain kätensä ympärilleni ja halaa tiukasti. Koko vartaloni jännittyy, koska en muista milloin joku olisi viimeksi halannut minua. Hetki menee niin rentoudun lopulta.

"Mä- mitä sä-" yritän sanoa jotain, mutta eihän suustani tietenkään tule yhtäkään järkevää lausetta.

"On ihan okei itkeä", Charles sanoo hiljaa.

Kun olen vihdoin rauhoittunut edes jollain tasolla, Charles päästää minusta irti.

"Miksi sä teet tän? Mä olen sulle aina niin ilkee", kysyn hämmentyneenä. Charles aina kiertää minut mahdollisimman kaukaa enkä voi ymmärtää miksi hän on nyt tälläinen.

"Koska sä olet rikki, senkin tyhmä", Charles sanoo huolettomasti.

"Anteeks kaikesta pahasta mitä mä oon tehnyt", sanon ja oikeasti tarkoitan sitä.

Minun on aika muuttua.

"Ei se mitään", Charles sanoo. Otan hänet halaukseen. Mitä olen tehnyt ansaitakseni tälläisen perheen itselleni?

"Mun pikkuveli", kuiskaan hiljaa. En ole ikinä sanonut noin ääneen ja se oikeastaan tuntuu aika hyvältä.

"Mitä?" Charles kysyy epäuskoisena.

"Mun pikkuveli", toistan sen.

"Mun isoveli", Charles sanoo silmät täynnä kyyneliä. Halaan häntä uudelleen.

Miksi olen ikinä ollut ilkeä näin ihanalle ihmiselle?

Oon taas niin aktiivinen, koittakaa pysyy peräs ;) mut tätä on vaa nii kiva kirjottaa!