This cannot work..

Tiedät-kai-kenen paluu

Tätä päivää Hermione oli eilisestä asti odottanut. Ei tarvitsisi hetkeen murehtia kouluhommia. Hermione ei kylläkään tiennyt pystyisikö siihen, mutta päätti yrittää. Hän pääsisi ulos. Ulos linnasta. Ja vieläpä Dracon kanssa! Ajatuskin sai Hermionen tuuheat hiukset nousemaan pystyyn. Elleivät ne sitten olleet jo valmiiksi sojottamassa sikinsokin. Hän nappasi juuri sen ehkä hieman kellahtaneen pergamentin, jonka Draco oli eilispäivänä hänen niin kylmästi käteensä työntänyt, ja ryntäsi ulos. Hermionella ei kyllä ollut harmainta aavistustakaan moneltako Draco kenties suvaitsisi tulla paikalle, mutta ainakin parisen viikkoa sitten hän oli ollut jo ennen Hermionea liikkeellä. Pari metriä lähemmäs päästyään hän huomasi blondin pään jossain kaukana. Penkillä. Järevn vieressä. Hermione juoksi kohti penkkiä niin lujaa kunnes tajusi että näytti tyhmältä juostessaan, joten hän hidasti. Niin paljon kuin pystyi.
- Minä ajattelin että tulet aikaisemmin. Draco tokaisi nopeasti. - Mutta kiva kun edes tulit.
- Minä... oliko sinulla asiaa?
- Ei oikeastaan Draco naurahti. - Halusin vain nähdä sinut taas.
- Joo, minäkin sinut! Huudahti Hermione. Hän istahti penkille, mutta varoi visusti koskemasta Dracoon.
- Ihmettelit varmaan miksen eilen edes katsonut sinua. Draco empi mutta sanoi sittenkin.
- No joo ehkä vähän. Hermione vastasi ja kohautti olkiaan.
- Ajattelimpahan vaan kun se veren.. Draco aloitti ja punehtui. - Siis se Wea..
- Äh sano vaan se sana! Hermione mumisi. - Ei olla enää puheväleissä.
- No siis kun se verenpetturi katsoi. Draco jatkoi. - Ja Potter.
- Harrysta sinun on sitten turha edes yrittääkään puhua yhtikäs mitään pahaa. Hermione varoitti. - Tai muuten.
- Uhkailetko sinä minua? Draco naurahti kärsimättömästi.
- Öh... kyllä taidan! Hermione kiljaisi ja alkoi nauraa. Hän alkoi nauraa sitä ihaninta naurua jonka Draco oli koskaan kuullut. Niin heleä ja lempeä!

JYSK!

Kova pamaus esti Dracon aikeet tarttua ihastuksensa kädestä kiinni.
- Hermione, lupaa minulle, pelasta itsesi! Hän kuiskasi vieressään istuvalle tytölle. Molemmat heistä pomppasivat pystyyn.
- Se... se... se on totta! Hermione supatti hermostuneena.
- Mene nyt ja pelasta itsesi! Draco melkein huusi tämän korvaan.
- Minä selviän kyllä. Hän jatkoi
- Minä jään. Hermione sanoi uhkaavasti. - Minä autan sinua voittamaan nuo.
- Hermione, sinun on paras tietää! Draco karjaisi ja kiskaisi hihansa ylös. Hihan alta paljastui todella voimakas pimeän piirto. Hermione henkäisi nopeasti ja loikkasi muutaman askeleen taaksepäin.
- Minä menen nyt, mutta lupaan etten tahdo sinulle mitään pahaa! Draco huusi itku kurkussa. Hän ei voisi pettää isäänsä. Erittäin säikähtänyt Hermione luikki nurkan taakse. Hän ei oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Pitäisikö luottaa vai hakea Harry.
Tiedät-kai-kuka oli oikeasti palannut. Draco oli tiennyt sen koko ajan. Hän tiesi medaljongistakin. Hermione katsoi parhaaksi hakea Harry, joten hän juoksi suureen saliin, jossa Harry söikin jo aamupalaa ihan kaikessa rauhassa Ronin kanssa.
- Harry, hän on siellä! Draco on myös siellä! Hän on kuolonsyöjä! Hän on palannut! Tarvitsen apua! Hermione huutokuiskaili Harryn korvaan epäselviä ohjeita. Ei hän millään niin hiljaa olisi voinut kuiskata, ettei Ron olisi kuullut, joten Ronkin lähti mukaan. Hän oli kai eronnut Lavenderin kanssa, ei hän muuten tulisi. Pihalla koko kolmikon hiukset nousivat pystyyn. Siinä hän oli. Valkoihoinen, punasilmäinen, nenätön Voldemort. Palanneena. Kunnossa.
- Ketäs siinä onkaan? Voldemort tokaisi. - Älkää tehkö mitään niin ette kuole! Hän jatkoi Hermionelle ja Ronille. - Haluan vain Potterin!
Voldemort oli jo nostamassa sauvaansa ylös, mutta yhtäkkiä hän kääntyikin pois päin.
- Lucius, näinkö minä oikein, että poikasi... Hän uteli selvästi kiukkuisena.
- Ei, ei hän mitään! Lucius huudahti vaistomaisesti.
- Kyllä! Draco uhmasi. - Minä olin Her- (hän nielaisi) siis kuraverisen kanssa! Me... me teimme koulujuttuja. Kalkaros pakotti.
- Minä en vain suvaitse sitä! Voldemort kuulutti kaikille. - Että palveluksessani on pettureita!
Luciuksen poskilla valui kyyneleitä, mutta mahdollisimman pian hän kuitenkin kuivasi ne pois, jottei hänen uskollinen isäntänsä vain huomaisi.
- Mikä on rangaistuksesi? Bellatrix Lestrange hykerteli innoissaan. Ilmeisestikin hän rakasti rangaistuksia. Ihan sama kelle.
- Täytyy miettiä... Voldemort tokaisi. Kukaan ei ollut varmaan koskaan nähnyt häntä niin miettiväisenä.
- Herrani, sinulla ei ole aik...
- Minulla on aikaa mille vain mitä haluan ikinä tehdäkään! Voldemort jylisi keskeyttäen Bellatrixin. Hermionen yllätykseksi Voldemortilla ei ollut mukanaan kuin uskollisimmat palvelijansa, Malfoy ja Lestrange. Tosin Malfoyn poika, ei ilmeisesti ollut enään niin luotettava. Voldemort mietti hyvin pitkän aikaa ja sai kaikki kyllästymään. Kaikki halusivat jo tietää mitä Lucius Malfoylle tapahtuisi.
- Kuolemantuomio! Voldemort paljasti ja nosti sauvansa ylös. Hermionen huomaamatta, Harryn oli jotenkin ihmeen kaupalla onnistunut saada sauva käteensä.
- Ei! Draco karjaisi Voldemortille, joka osoitteli hänen isäänsä sauvalla. - Älä tapa häntä!
- Poika, luuletko sinä, että tämän jälkeen pysyt riveissäni! Seuraavaksi minä tapan sinut! Voldemort nauroi. - Mietippä seuraavassa elämässäsi mitä teet!
"Avada Kedavra!" Kuului Voldemortin suusta. Mutta myös toisesta. Kaksi tappokirousta singahti ilmaan. Joku toinen oli uhannut Voldemortia takaapäin. Harry. Harry James Potter oli juuri tappanut Voldemortin. Ja vielä tappokirouksella! Draco ryntäsi isänsä luokse ja alkoi itkeä. Hermione ei oikein edelleenkään tiennyt pitäisikö olla iloinen vai surullinen.
- Pikku Draco sentään! Bellatrix voivotteli imelällä äänellä. - Minä aion saattaa isännän työn loppuun asti!
"Tainnutu!" Kaikkien äänten takaa kuului. Neville Longbottom oli juuri tainnuttanut Bellatrix Lestrangen. Varmasti hän tahtoi kostaa naiselle mitä hirvityksiä tuo teki hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin.
- Minä.. minä... Neville änkytti hämmentyneenä. Lähes yhtä hämmentynyt Harry tepsutteli hänen luokseen.
- Hyvin tehty. Hän kannusti. - Enää täällä on vain yksi kuolonsyöjä kukistettavana. Harry jatkoi ja loi murhaavan katseen Dracoon. Isänsä kuolleen ruumiin vieressä tämän tyhjää täynnä olevia silmiä istuva ja nyyhkyttävä Draco havahtui ja toljotti takaisin.
- Aiotko SINÄ tappaa minut? Hän karjaisi. - Siitä vaan!
- Ei! Hermione kiljaisi ennen kuin Harry kerkeiäsi satuttaa Hermionelle todella tärkeäksi tullutta Dracoa. Tai no ei hän tiedä onko Draco hänelle enää niin tärkeä.
- Mitä nyt? Harry tiukkasi Hermionelta. - Meidän on tapettava kuolonsyöjät iha niin kuin Voldemortkin.
- Mutta... Hän on kuitenkin vasta meidän ikäinen. Ja nyt kun Voldemort on tuhottu niin jos hän vaikka... Hermione puolusteli. Harry tuijotti hetken Malfoyta, sitten kuollutta Malfoyta ja sitten taas Hermionea. Harry muljautti silmiään ja laittoi sauvan taskuunsa.
- Mitä me nyt tehdään? Harry esitti kysymyksensä. Ja vieläpä hyvän sellaisen. Hermione kohautti olkiaan ja alkoi taas kiusallinen hiljaisuus. Kaikki tuijottelivat jalkoihinsa tai taivaaseen. Draco tuijotti kuollutta isäänsä ja itki hiljakseen. Yhtäkkiä kuin taikaiskusta Draco pomppasi pystyyn ja lähti juoksemaan poispäin. Pois. Kohti linnaa.
- Voi ei! Harry voihkaisi ja oli jo lähdössä perään, mutta Hermione tarrasi tämän hihaan.
- Ei. Luuletko, että hän vielä uskaltaa tehdä jotakin? Kun sinä tapoit Voldemortin!? Hän selitti.
- Ainiin... Harry hihkaisi ja juoksi kuolleen Voldemortin luokse.
- Anteeksi, olen aina halunnut tehdä näin. Harry mumisi ja hyppäsi tasajalkaa Voldemortin naamalle.
- Harry hei vähän edes kunnioitusta! Hermione kikatti.
- Ihan sama, hän tappoi vanhempani!
- Mennäänkö nyt jatkamaan aamupalaa? Ron kysyi. - Minulla on nälkä. Hetken Hermione selvästi mietti olisiko vihainen.
- Mennään vain! Hän kuitenkin huudahti.

Aamupalalla ei ollut todellakaan niin paljoa väkeä kuin siellä yleensä oli. Hermionekin istui sillä hetkellä yksin, sillä Harry oli Dumbledoren puheilla ja Ron taisi olla vessassa. Puuskupuhien pöydässä ei ollut ketään. Mokomat aamuvirkut. Korpinkynsien pöydästä Hermione bongasi Lunan ja vilkutti tälle iloisesti. Hän kurkotteli vielä katsomaan luihuisen pöytään. Siellä olikin paljon porukkaa. Todella paljon. Isossa joukkiossa. Vain yksi oppilas istui erillään. Se platinablondi poika, Draco Malfoy. Silmät turvonneina ja punaisina hän nakersi leipää näyttäen siltä, että joku pakottaisi häntä elämään. Hermione tunsi hiukan sääliä. Olihan tuo menettänyt juuri isänsä. Tietenkin Dracolla oli vielä äiti. Kaiketi? Siihen meni Hermionen ruokahalu. Hän tökkäsi lautastaan hieman kauemmas ja lähti jonnekin, jonnekin mistä kukaan ei löytäisi häntä ainakaan tänään.

Hehee nyt se kuoli xd Oon aina halunnu et Lucius kuolee emt miks (': Mut joo tää oli aika erilainen osa! Nää asiat ei jää sit todellakaa näin, mulla on juoni vielä yli kolmelletoista luvulle xD

Btw nyt pääsin vhä pidentää näit lukuja, yritän pitää nää nyt ees jotenki hyvän mittasina (;