This cannot work..

Törmäys

Aamulla Hermione huokaili tuskissaan. Jo huomenna olisi joulutanssiaiset, eikä hän pääsisi sinne. Mikä pettymys. Voisihan hän toki pyytää Ronia kanssaan, mutta ei, tytön ei ole kohteliasta pyytää poikaa mukaan, se pojan oli tehtävä, Hermione yritti tolkuttaa itselleen. Niin vaikeaa kuin se oli, hän lopulta ymmärsi ja tajusi, ettei ollut menossa tansseihin, että oli ostanut uuden mekon turhaan.

Hermione silitteli sylissään lepäävää mekkoa. Se niin pehmeä, taivaansininen nilkkoihin asti ylettyvä mekko oli hänestä niin upea hopeisine koristenauhoineen. Hermione kuuli huoneen toiseltapuolen kikatusta, erittäin ärsyttävää sellaista. Parvati Patil ja Lavender Brown olivat heränneet, siitä ei ollut epäilystäkään. Hermione ei erityisemmin pitänyt Lavenderista sen enempää kuin Parvatistakaan. Olihan Lavender "varastanut" hänen silloisen poikaystävänsä parisen viikkoa takaperin.

Hermione viikkasi mekkonsa siististi muutenkin siistiin arkkuunsa ja paiskasi arkun kannen kiinni. Soljet vielä kiinni niin arkku oli taas koskemattoman näköinen. Hän potkaisi sen vielä sämkynsä alle ja hyppäsi sängylleen. Mitä hänen pitäisi tehdä!?

"Hermione!" Lavender kiljaisi huoneen toiselta puolen. "Onko sinulla paria tansseihin?"

Tuo oli kysymys, johon Hermione sillä hetkellä halusi vähiten vastata. Hermione tyytyi mulkaisemaan kaksikkoa ja pyöräyttämään silmiään. Mitä hän oli tehnyt jotta oli saanut niin kamalat huonetoverit? Miksi juuri heidän oli pakko syntyä samana vuonna?

Hermione juoksi pois makuusalista suoraan oleskeluhuoneeseen, sillä ei uskonut siellä olevan sillä hetkellä ketään. Eikä siellä ollutkaan. Onneksi. Hermione halusi olla rauhassa, ihan yksikseen. Hän tuijotteli omia jalkojaan, joissa oli hänen äitinsä neulomat villasukat, ilman taikuutta tehdyt. Hermione arvosti sitä. Tosin, miten hänen äitinsä olisi voinutkaan käyttää taikuutta kun tämä oli jästi. Kuitenkin, Hermione ei olisi itse varmasti jaksanut neuloa sukkaa nilkanvartta pidemmälle.

Sukka oli hieno. Siinä oli rohkelikon värit. Hermionen äiti oli kysynyt mitä värejä heidän tupaansa kuuluu ja Hermione oli tietenkon vastannut rehellisesti, hieman ihmeissään oikeastaan.

Oleskeluhuoneen ovi kävi ja sisään astui tuuhean punaisen tukan omaava Ginny.

"Mitä sinä täällä ihan yksin?" Tuo esitti kysymyksensä. Aika hyvänkin sellaisen. "Liittyykö tämä jotenkin tiedät-ka..."

"Voldemortiin. Voldemortiin, Ginny!" Hermione kiljaisi. Hän oli saanut tarpeekseen tiedät-kai-kukittelusta.

"Anteeksi, siis liittykö tämä jotenkin Voldemortiin?" Ginny sopersi. "Kuulin kuinka Harry kukisti hänet."

"Tietenkin kuulit!" Hermione tuhahti. "Hän on ystäväsi!"

"Eikä o..."

"Ei niin!" Hermion huudahti! "Anteeksi, melkein unohdin, hänhän on sinun poikaystäväsi!"

"Hermione, sinä et ole oma itsesi!" Ginny sanoi yllättävän rauhallisesti.

"Olen minä ihan..!" Hermione vaikeni hetkeksi. "Anteeksi."

Hermione purskahti itkuun, juuri sillä sohvalla, jolla hän ja Ron olivat eronneet. Punaisessa sohvassa näkyi vieläkin Ron kaulasta tarttunutta Lavenderin vaaleanpunaista huulipunaa.

Ginny riensi hänen viereensä ja Hermione painoi päänsä tämän olalle.

"Kerro jos haluat!" Ginny hymyili hänelle. "Autan jos voin!"

Voi kuinka paljon Hermione rakastikaan Ginnyä. Ihan kaverina kylläkin. Se punapää oli varmasti ihanin ihminen jonka hän oli tavannut. Varsinkin nyt kun hän ei ollut enää väleissä uusimman ystävänsä kanssa...