~4~ Näin unta.. sinusta

252 22 4
                                    

Kävelin kohti koulua. Oli jo ilta ja ulkona oli pimeää. Kylmä tuuli puhalsi, ja sai minut vetämään huivia tiukemmin kaulalleni. Kadut olivat autiot ja pilvet näyttivät siltä, kun voisivat alkaa hetkenä minä hyvänsä satamaan. Tiesin että olin menossa kouluun, mutta en tiennyt miksi. Kiristin kävelytahtiani ja pääsin juuri koulun oville kun ukkonen jyrähti. Säikähdin ääntä - vetäisin äkkiä oven auki ja pujahdin sisälle.

Koulu näytti aavemaiselta, ihan kuin hylätty rakennus, jossa ei kukaan ei ollut käynyt vuosiin. Aloin todella epäillä tuloani ja käännyin ympäri. Yritin avata ovea, mutta se olikin lukossa. Yritin uudelleen mutta se ei auennut. Oven saisi vain avaimella auki. Miten ovi oli äsken ollut auki, mutta nyt se olikin lukossa? Ajatus kammotti minua niin paljon etten nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin jatkaa matkaani ja luottaa vaistooni. Astelin varovasti eteenpäin kohti portaita.

Astuin askeleen ensimmäiselle portaalle ja siitä toiselle ja kolmannelle... Pian olin toisessa kerroksessa ja matkalla portaita kolmanteen kerrokseen. Astuin vielä yhden portaan ylemmäs saapuakseni kolmannen kerroksen tasanteelle. Katsoin ympärilleni, mutta en huomannut mitään eroa ensimmäiseen tai toiseen kerrokseen verrattuna. Kehoni tärisi hiljaa jatkaessani matkaa. Pian näin edessäni historianluokan oven, joka oli raollaan. Jähmetyin. Miksi minä täällä olen? Minua alkoi pelottaa. En halunnut jatkaa matkaa, mutta jalkani veivät minua kohti tuota kammottavaa luokkaa, jossa näin elävänä ensimmäisen kerran pojan, jota en olisi koskaan halunnut nähdä.

"Täällähän sinä olet", kuulin kammottavan, aivan liian tutun äänen ja kiljaisin. Olin jo nyt paniikissa. Käännyin äkkiä ympäri ja kohtasin tuon mustahiuksisen pojan ehkä kahden metrin päässä minusta. Hän katsoi minua ja virnisti ylimielisesti.

Damon lähti kävelemään minua kohti ja hengitykseni tiheni. En liikkunut minnekään, olin kuin liimattuna paikoilleni, vaikka halusin juosta pois niin nopeasti kuin vain jaloistani pääsisin. Damon lähestyi minua ja pysähtyi aivan eteeni - vain muutaman sentin päähän.

"Nyt todella pelkään häntä, mutta aion silti olla vahva. Hän ei saa alistaa minua enää", Damon matki päiväkirjani tekstiä, mutta mistä hän tiesi mitä siinä luki.

Pidätin hengitystäni ja katsoin muualle.

"Voi sinä pikkuinen, et sinä minulle mitään mahda, et vaikka haluaisitkin olla vahva. Minä olen sinua aina vahvempi", Damon sanoi rauhallisesti hiljaisella mutta silti erittäin vahvalla äänellä.

Peruutin kaksi askelta taaksepäin kun takanani ei onnekseni ollut muuta kuin se kammottava historianluokan avonainen ovi.

Damon seurasi minua ja nosti kasvoni kohti häntä.

"Et sinä minua pakoon pääse. Missä ikinä oletkin, tulen aina löytämään sinut. Jos alat välttelemään minua, voit olla varma että löydän sinut vaikka kotoasi", Damon sanoi katsoen minua suoraan silmiini. Hän sai kehoni värähtämään ja silmäni sulkeutumaan kiinni pelosta.

Räväytin silmäni auki. Hengitin kiivaasti ja kyyneleet alkoivat valua silmistäni kastellen poskeni. Olin hiestä märkä.

Hän ei saa päiväkirjaani, hän ei löydä kotiini.

Nousin istumaan ja nojasin päätäni käsiini. Hengitin suuni kautta ja tärisin.

Nappasin puhelimen käteeni, nousin sängystäni ylös ja ihan ensimmäiseksi varmistin että ikkunani oli varmasti kiinni, sitten kävelin ovelleni ja avasin sen. Astelin hiljaa portaille ja katsoin samalla puhelimestani kelloa, joka näytti viittä. En ehtinyt nukkua kuin kolme tuntia enkä varmasti menisi enää takaisin nukkumaan.

Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttääWhere stories live. Discover now