Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~10~ En voi kertoa

"Mitä sinun päässäsi liikkuu!" Damon huusi luokastamme tarpeeksi kaukana, jotta kukaan siellä oleva ei kuulisi keskusteluamme.

"Häh?" päästin suustani, koska en tiennyt, mistä hän oli suuttunut niin paljon.

"Puhut minusta niin kuin olisin joku murhaaja. Voit varmaan kuvitella, kuinka epäilyttävää tämä on muiden mielestä. Haluatko todella, että kaikki saavat kuulla tästä?" Damon kysyi vihaisena.

Pudistin päätäni, sillä en luottanut puhetaitoihini. Minua pelotti Damonin kammottava reaktio. En uskaltanut enää katsoa häntä.

"Todella toivon, että tuo oli viimeinen kerta. Miten tämä on niin vaikeaa!" Damon sanoi ja nosti kädet hiuksiinsa turhautuneena. "Et ymmärrä, mitä yritän sinulle kertoa. Ota selvää siitä, mistä puhuimme aiemmin, mutta älä kerro siitä muille." Damon loi vielä viimeisen tiukan katsekontaktin välillemme, ennen kuin lähti pois.

Jäin seisomaan paikalleni vieläkin kun Damon oli jo kadonnut näkyvistä. Nojasin seinään ja yritin rauhoittaa sydämeni sykettä, joka laukkasi yhtä nopeasti kuin cooperin jälkeen. Minua pelotti ja oloni oli järjettömän turvaton.

Tuntui epäreilulta, että Damon vain pystyi lähtemään koulusta, mutta minun oli pakko jäädä, etten saisi varoitusta luvattomasta poissaolosta. Kävelin hitaasti takaisin historian luokan ovelle. Koputin oveen varovasti ja opettaja päästi minut sisälle. Pahoittelin tapahtunutta hänelle ja kävelin paikalleni istumaan. Jos olisin vain voinut, olisin skipannut lopputunnin. Onneksi Damon sentään lähti.

"Tekikö Damon tuon sinulle jossain vaiheessa?" Colin kysyi katsoen merkitsevästi poskeani.

"Ei tehnyt", vastasin. "Isäni teki sen", jatkoin niin hiljaa, että vain Colin kuuli sen. Poika näytti järkyttyneeltä ja jollain tapaa huolestuneelta. Hän oli jo avaamassa suutaan, mutta pudistin pikaisesti päätäni. En halunnut hänen kysyvän enempää.

Kun tunti loppui, vain Julia ja Stacy olivat tehneet esitelmäämme. Totta kai se oli epäreilua, mutta en minä sille mitään mahtanut, että Damon oli samalla tunnilla kanssani, tai, että Colinin piti juuri tällä tunnilla puhua tupareistaan.

Kävelin yksin ruokalaan päin, kun Casper ilmestyi yllättäen vierelleni.

"Chloe, ei sinun tarvitse Damonia pelätä", poika naurahti. Hän ei nyt tainnut ihan ymmärtää tilannettani, mutta en voinut kertoakaan.

Väänsin pakotetun hymyn huulilleni.

En halunnut vastata hänelle mitään, koska en voinut sanoa pelkääväni häntä, enkä voinut sanoa etten pelkäisi häntä, sillä silloin valehtelisin. En voinut aina väittää, että olin turvassa, kun en ollut.

Otin ruokaa lautaselleni ja vettä lasiini. Silmäilin lähes täyttä ruokalaa, mutta löysin kuitenkin yhden tyhjän pöydän. Kävelin sinne ja istuin alas tuolilleni. Casper seurasi perässäni. Hän istui minua vastapäätä tuolilleen.

"Voisitko mennä jonnekin muualle syömään? En halua, että jengisi seuraa sinua tähän pöytään", pyysin vilkuillen näkyikö Damonia ruokalassa.

"Eivät he tänne tule. Haluaisin vain varmistua, ettei Damon ala taas tehdä jotain.. jotain. No.. niin...", Casper aloitti, mutta jätti asiansa kesken.

"Ai, mitä?"

"En minä vain tiedä. Ei Damon ikinä kerro elämästään, mutta sen minä tiedän, ettei hänellä ole ollut kovinkaan helppoa. Ties missä hän nytkin asuu", Casper mutisi.

"Ai jaa", sanoin hämmentyneenä. En osannut kuvitella hänestä mitään sellaista, että hänellä olisi itsellään jotenkin vaikeaa.

"Et sitten kerro hänelle, että minä puhuin tästä sinulle", Casper sanoi varoittavasti. "Damon varmaan tappaisi minut, jos saisi tietää."