Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~7~ Ei tuo mitään auta

Istuin huoneeni sängyllä kynä kädessäni ja päiväkirja edessäni. Ikkuna oli auki, sillä huoneeni oli jostain syystä kuumunut tukalaksi päivän aikana.

Rakas päiväkirja 18.8

Viime yönä näin taas painajaista. Damon tuli ikkunani alle keskellä yötä. Aamulla minulla oli sellainen tunne, että hän tiesi, missä kotini on. Eihän se ole totta, eihän? Tänään en nähnyt häntä koulussa, onneksi. En olisi kestänyt olla hänen vieressään maantiedontunnilla. Miksi opettajan piti olla niin julma, että laittoi meidät istumaan vierekkäin? En tiedä uskallanko mennä enää maantiedontunneille, kun jo nukkuminenkin pelottaa painajaisten takia. En edes muista milloin nukuin viimeksi yöni näkemättä painajaista. Viime yön unessa Damon sanoi minulle etten saa herätä painajaisestani, sillä hän haluaa minun lähtevän hänen mukaansa. Hän puhui myös tapahtumasta, joka oli tapahtunut minun ollessa hereillä, mutta ei hän voinut tietää siitä. Hän puhui minulle päiväkirjastani! Tosin unissa voi tapahtua ihan mitä vain.. Omituisinta tässä on se, että näin Damonista pitkään painajaisia ennen kuin olin nähnyt häntä hereillä ollessani. En haluaisi nukkua ensi yönä, mutta minun on pakko.

Suljin päiväkirjani ja laitoin sen yöpöydälleni odottamaan ensi iltaa. Kävin sammuttamassa valot ja kömmin takaisin sänkyyni peiton alle. Pyörin sängyssäni vaikka kuinka kauan tarkoituksellisesti, sillä en halunnut nukahtaa vielä.

Ei tuo mitään auta, kuulin äänen päässäni. Katsoin kattoa kummastunut ilme kasvoillani. En tiedä, miten kuulin äänen. Ensin ajattelin, että se oli vain ajatusteni tuotosta, mutta sitten tajusin ettei se ollut. Katsoin pikaisesti ympärilleni ja nousin istumaan sängylläni.

Et pääse minusta eroon valvomalla öitä, ääni jatkoi. Silloin tajusin jotain: ääni kuulosti aivan Damonin ääneltä. Jos hän alkaa kummittelemaan minua silloinkin kun olen hereillä, niin en enää tiedä mitä teen.

Katsoin ympärille huoneeseeni ja tajusin ikkunani olevan vieläkin auki, mutta olin liian peloissani laittaakseni sen kiinni. Pimeässä oma huonekin tuntui pelottavalta. Käänsin katseeni sylissä makaaviin käsiini ja hengitin syvään. Suljin silmäni hetkeksi.

"Chloe", kuulin vahvemman äänen. Ääni tuli huoneestani. Hengitykseni oli takertua kurkkuuni. Olinko tulossa hulluksi? Olihan se harhaääni?

Avasin varovasti silmäni ja nostin katseeni ovelle päin, mutten nähnyt mitään. Käänsin katseeni avonaiseen ikkunaan. Sävähdin kauhusta. Nousin kiireesti ylös sängystäni ja peruutin huoneeni toiseen päähän. Ikkunani edessä - huoneessani - seisoi hahmo, jonka ääriviivat erottuivat ulkoa tulevan yövalon ansiosta.

Pudistin päätäni nojatessani vaatekaappini oveen. Yritin karkottaa tuon näyn silmistäni, mutta se lähti vain kun laitoin silmäni kiinni. Pelkäsin ääniä pääni sisällä, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, että nyt näin elävän, kutsumattoman hahmon huoneessani keskellä yötä.

Hahmo otti pari askelta eteenpäin. Tuijotin häntä kauhuissani. Toivoin niin paljon tämän olevan vain pahinta painajaistani, mutta ei tämä ollut. Minä kyllä tiesin milloin olin unessa ja nyt en ollut.

"Kuka sinä olet?" kysyin karhealla äänelläni. Perheeni ei todellakaan saisi herätä ja tulla katsomaan mitä täällä tapahtui.

"Kyllä sinä tiedät. Se, kenellä on edelleen muistivihkosi", poika sanoi matalalla äänellä. Hän oli Damon, Damon! Poika, jota pelkäsin eniten koko maailmassa. Puhuiko hän minulle ajatuksissani?