Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~14~ Kutsuit minua

"Chloe", vastasin epäröiden katsoen pojan ruskeita silmiä kummastuneena.

"Olet varmaankin uusi täällä, en ole nähnyt sinua aiemmin", poika sanoi ja nyökkäsin sanomatta sanaakaan. "Mennään sisälle, täällä on kylmä. Olen muuten Gale", poika jatkoi. Nousin ylös Galen avustamana ja kävelimme yhdessä lämpimään taloon. Karkasin pojan luota niin nopeasti kuin vain pystyin.

Makoilin lähes koko päivän yksin huoneessani siihen asti, kunnes Lidia tuli pyytämään minut hieman ennen kuutta iltapäivällä saliin yhteiseen kokoontumishetkeen.

Sali oli juuri täyttymässä nuorista ja aikuisista. Penkkejä ei ollut ja tilaa oli vain vähän. Istuin Lidian viereen, sillä hän sanoi, että kaikkien niin sanottujen ryhmäläisten täytyi istua omaohjaajansa luona. Miten minulla edes oli niin huono tuuri, että Damon sattui olemaan samassa ryhmässä kanssani?

Aed tuli paikalle ja istui onneksi viereeni niin ettei Damon pääsisi minun viereen. Yhteinen hetki oli jo ehtinyt alkaa kun Damon tuli vasta saliin ja istui Aedin toiselle puolelle.

Nuorisokodin johtaja, jonka nimeä en muista, puhui seisten edessämme tästä viikosta ja jostain muusta. En pystynyt keskittymään, kun tiesin Damonin olevan lähelläni. Ei siinä mitään, mutta pelkäsin hänen kuulevan ajatukseni. Hänhän sanoi, että jos ajattelen häntä, hän kuulee minut.

Liikuin hermostuneena paikallani ja yritin saada sopivaa asentoa, jota ei löytynyt. Vedin jalat lähelle itseäni ja yritin peittää raskaan hengitykseni. Se vaan ei ollut niin helppoa kuin olisin halunnut.

"Rauhoitu."

Kuulin Damonin matalan äänen mielessäni. Tuonko pitäisi auttaa?

"Lidia.., saanko käydä vessassa?" kysyin aivan hiljaa, sillä en halunnut Damonin kuulevan.

"Tietysti, mutta tulethan ripeästi takaisin?"

Nyökkäsin naiselle ja nousin ylös. Damon katsoi minua kummastuneena, kun kävelin nopeasti pois salista. Heti kun salin ovi oli mennyt kiinni, pystyin hieman rauhoittua. Missäköhän se vessa nyt on? Tarvitsin hetken omaa rauhaa.

Kävelin salista pois päin ja yritin löytää vessaa, mikä oli vaikeaa, sillä minulle ei ollut esitelty taloa. Kävelin suosiolla yläkertaan, koska siellä oli ainoa vessan, jonka tiesin.

Vessaan päästyäni lukitsin oven ja katsoin itseäni peilistä. Hengitin edelleen raskaasti. Avasin hanan ja laitoin kylmän veden virtaamaan. Viilensin käsiäni hetken, kunnes suljin hanan ja kuivasin käteni. En saanut olla epäilyttävän kauaa poissa, joten pakotin itseni lähtemään ajoissa takaisin saliin.

"Siinähän sinä olet, tulepas suoraan tänne eteen esittelemään itsesi", nuorisokodin johtaja pyysi heti saliin päästyäni. Kävelin epävarmoin askelin hänen luokseen.

"Mm.. olen siis Chloe, 17-vuotias ja tulin tänne, koska.. kotona en pystynyt enää asua..", sanoin hiljentäen loppua kohden.

"Kiitos, Chloe. Muistetaan kaikki ottaa uusi tyttö huomioon", johtaja sanoi ja päästi minut takaisin paikalleni istumaan.

Kun yhteinen hetki viimein päättyi, pääsin lähtemään pois salista.

"Saanko lähteä vielä illalla keskustaan?" kysyin salin ovella Lidialta.

"Älä vielä tänään lähde, huomenna voisit ja olisi hyvä, jos saisit jonkun lähtemään kanssasi. Voisit pyytää vaikka Damonia", Lidia ehdotti ystävällinen sävy äänessään. En ikinä suostuisi lähtemään Damonin kanssa minnekään kahdestaan.

"En taida haluta häntä seurakseni", sanoin suoraan. Linda katsoi minua kummastuneena, mutta jätti minut rauhaan.

Ilta kului nopeasti ja pian oli jo nukkumaanmeno aika. Saisin viimein rauhoittua ja olla koko yön yksin. Ihanaa, mutta toisaalta ahdistavaa aikaa. Nyt oli monta tuntia aikaa miettiä kaikkea pahaa, jolta yritin kaikin voimin sulkea mieleni päivällä. Istuin sängylläni peitto käärittynä ympärilleni. Jostain syystä en uskaltanut alkaa nukkumaan vaan itkin pahaa oloani pois. Itkin niin kauan kunnes oloni oli niin uupunut, että vajosin makaamaan ja nukahdin.