Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~18~ Totuus

Liikuin levottomana sängylläni. Oli yö, mutta minulla ei ollut aikomustakaan nukahtaa. En olisi edes pystynyt siihen. En, kun minulla oli niin kova tarve päästä pois huoneestani, pois koko nuorisotalosta.

Kävelin hiljaa ovelle ja avasin sen varovasti. Käytävällä oli aavemaisen hiljaista ja hämärää. Hädin tuskin näin, minne kuljin. Seurasin vaistoani ja sitä pientä hiljaista ääntä, joka kuiski pääni sisällä, minne mennä. En voinut jättää sitä huomiotta. Se ei kuiskinut minulle sanoja, vaan tunteita. Vahvoja vilun väristyksiä, kammottavia pelon tunteita, mutta myös nautinnollista mielihyvää. Kuuntelin sitä, vaikka tiesin, että se tuli ulkopuolelta, ei minusta itsestäni. Minä en ollut se, jonka takia olin lähtenyt huoneestani.

En tiedä, miten pääsin ulos nuorisokodista. Tajusin sen vasta, kun tunsin tuulen kasvoillani, mutta vielä vahvemmin tunsin sen, kun kaaduin kovaan maahan ja havahduin.

Havahduin.. en tiedä, mistä. Ehkä unesta, ehkä transsista. Mutta jostain havahduin, sillä yllättäen kaikki oli selkeää, sumu oli hälvennyt. Tunsin paremmin, näin paremmin, kuulin paremmin. Tämä ei ollut enää unta. Siitä olin täysin varma. Mutta miksi minä olin ulkona keskellä yötä. Sitä en tiennyt.

Myrsky oli lauhtunut, ukkonen oli mennyt pois, mutta jäljelle jäi voimakas tuuli ja tummat pilvet, jotka peittivät taivaalla loistavan kuun valoa. Tunsin kylmyyden ihollani. Haistoin sateen jälkeisen raikkaan tuoksun. Tunsin maan kovan pinnan allani; istuin edelleen maassa.

Nousin ylös ja silottelin päälläni olevaa valkoista yömekkoani. Se oli varmasti tahriintunut hiekasta ja maan pölystä. En kuitenkaan ollut tullut ulos vain tahrimaan mekkoani, joten jatkoin matkaani, vaikka tiesin, etten olisi saanut. Nuorisokodilla oli aika, jolloin piti pysyä vain sisällä, ja se oli yö. Mutta nyt olin vain tullut ulos muistamatta, miten. En muista sitä hetkeä, kun olisin avannut oven. Ehkä se ei edes ollut lukossa. Ehkä joku oli avannut sen, koska tiesi, että minä tulisin kulkemaan siitä tänä yönä. Ehkä joku odotti minua.

Sitten tajusin sen ja sydäntäni alkoi kylmätä. Joku oli kutsunut minua ja minä olin seurannut häntä. Olin kuullut hänen kutsunsa enkä ollut yrittänyt herätä, en vastustella, olin vain seurannut häntä. Kunnes yllättäen heräsin, mutta se ei ollut siksi, että olisin vastustellut. Kaaduin tasaiseen hiekkaiseen maahan, jossa ei ollut mitään, johon olisin voinut kompastua. Ajatus tuntui kammottavalta, mutta järkeen käytävältä. Siksi minä olin täällä.

Kuljin hiljalleen sinne, minne vaisto minua ohjasi. Ensin nuorisokodin sivupihalle, ja sieltä takapihalle pensaiden luo. Sinne, missä sain tietää Damonin olevan täällä.

"Sinä tulit", kuulin tutun äänen. Se oli hänen syvä, matala äänensä.

Ensin en nähnyt häntä. Vilkuilin vain ympärilleni kunnes viimein kohtasin hänen hahmonsa. Nostin katseeni hänen tummiin silmiinsä ja varjojen peittämiin kasvoihin. Enää en pelännyt häntä niin kuin ennen. En osannut pelätä.

"Kutsuit minua. Etkö kutsunutkin?" kysyin hiljaa ja katsoin pilvien peittämää yötaivasta. Kehoni tärisi hiljaa ja sydämeni pamppaili rinnassani.

"Sinä siis kuulit minut", hän totesi, ja minä nyökkäsin. Ainakin luulin kuulleeni.

Äkillinen tuulenpuuska saavutti meidät ja värähdin voimakkaasti kylmyydestä. Pensaiden ja puiden lehdet kahisivat vieressämme. Minua palelsi. Painoin kämmenilläni tiukasti vaaleaa mekkoani vasten reisiäni.

"Kuinka sinä olet sitten hereillä? Minä kutsuin sinua kun nukuit", Damon sanoi. Tunsin hänen tuijotuksensa, joten käänsin katseeni takaisin häneen.

"En tiedä. Heräsin ulkona", vastasin totuudenmukaisesti. "Miksi olemme ulkona? Olisit yhtä hyvin voinut kutsua minut huoneeseesi tai tulla itse käymään." Sanoin ajatukseni ääneen vain koska se tuli mieleeni. Totta puhuen en olisi ikimaailmassa halunnut Damonin tulevan huoneeseeni. Olisin säikähtänyt häntä hyvin pahasti ja seinän takana olevat nuoret olisivat varmasti kuulleet kirkaisuni.

Damon tuijotti minua hetken ja käänsi sitten katseensa. "Näin on parempi", hän vastasi lopulta.

"Avasitko sinä oven?" kuiskasin, mutta hän ei vastannut minulle eikä edes katsonut minua. Hän vain astui pari askelta sivummas ja tuijotti tummaa pilvien peittämää taivasta.

Olimme pitkään aivan hiljaa. Kuulin vain tuulen huminan puissa ja oman kylmyydestä värisevän hengitykseni.

"Chloe", Damon sanoi hiljaa melkein kuiskaten. Hänen äänensä kuulosti siltä kuin hän olisi juuri saanut koottua ajatuksensa.

En osannut vastata mitään, joten pysyin hiljaa ja odotin hänen jatkavan.

"Taidan tietää jotain", hän totesi.

Yllätyin hänen sanoistaan ja yritin arvata, mitä hän yritti kertoa minulle, mutta en saanut yhtään ajatusta päähäni.

"Mitä sinä yrität minulle sanoa?" päästin suustani ennen kuin ehdin sitä itsekään tajuta.

"Se ei ole sinussa. Sinussa ei ole mitään vikaa", Damon sanoi ja kääntyi ympäri kohti minua.

En ymmärtänyt yhtään mistä hän puhui.

Poika astui pari askelta lähemmäs minua ja jäi tuijottamaan suoraan silmiini. Ei vihaisena vaan viipyilevänä. Aivan kuin hän olisi katsonut minua viimeistä kertaa. Minua ahdisti ja minun teki mieli huutaa hänelle, mutta en saanut sanoja suustani. Tuijotin häntä takaisin ja yritin ymmärtää. Yritin lukea hänen mielestään niitä sanoja, joita hän ei päästänyt ilmoille.

"Et kuule minua. Sano ettet kuule, mitä yritän sinulle sanoa." Damonin ääni oli yllättäen vaativa, jopa anova.

Yritin sanoa jotain, mutta sanat takertuivat kurkkuuni ennen kuin sain ne ulos suustani. Pudistin päätäni.

"Hyvä", hän sanoi selvästi huojentuneempana, mutta ei silti päästänyt intensiivistä katsettaan irti silmistäni.

"Miksi?" suustani pääsi tukahtunut ääni. Minulla oli turhautunut ja avuton olo. En tiennyt yhtään, miksi Damon oli niin outo.

"Chloe, jos kerron sinulle jotain, lupaa, että pystyt jatkamaan elämääsi aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuin en olisi koskaan ollut täällä."

Hänen sanansa tuntuivat mahdottomuudelta, mutta sekavissa tunnelmissa en pystynyt muuta kuin nyökkäämään myöntymisen merkiksi.

"En voi kertoa sinulle paljoa. Kerron vain sen, mitä sinun kuuluu saada tietää. Lupaan etten tiennyt tästä aikaisemmin. En tiennyt, mitä oli tapahtumassa meidän välillämme, mutta huomasin, että pystyin vaikuttamaan sinuun. Vain sinuun. Minun piti saada tietää, oliko se molemminpuolista. Minun piti saada tietää se unesi kautta, mutta tiesin, että pystyit vastustamaan minua uniesi kautta. Huomasin sen monta kertaa."

Tietenkin minä vastustin, ajattelin. En tiennyt mitä oli tapahtumassa ja minua pelotti.

"Pystyit myöskin vastata minulle, koska minä vaikutin sinuun ja kuulin sinut. Lopetin sen, kun heräsit ja silti sinä tiesit tulla tänne. Tiesit, miksi olit tullut ulos, koska muistit kutsuni. Mutta minä en kuullut sinua, joten sinä et vaikuttanut minuun. Ja sen minä halusin tietää."

Yritin hetken sisäistää Damonin hämmentäviä sanoja, kunnes mieleeni ilmaantui eräs kysymys.

"Mutta mikä si-" aloitin, mutta Damon tiesi mitä olin kysymässä ja ehkä juuri sen takia hän keskeytti minut.

"Sinun on parempi olla tietämättä sitä ja unohtaa minut. Sinun täytyy yrittää. Ja minä teen siitä sinulle helpompaa. Lupaan, ettet enää koskaan joudu nähdä minusta painajaisia ja lupaan, että lähden tänä yönä enkä enää palaa."

En enää tiennyt, mitä sanoa. Ei kai kukaan voi vain kadota. Eihän?

Damon taisi huomata paljonpuhuvan katseeni, sillä hän jatkoi sanojaan: "Chloe, aamulla et enää muista painajaisiasi ja hiljalleen kaikki muukin minusta katoaa mielestäsi." Hän katsoi minua vielä pienen viipyilevän hetken, joka tuntui samaan aikaan sekunnilta ja ikuisuudelta. Sitten hän kääntyi ja lähti kävelemään pois antamatta minun esittää enää yhtäkään kysymystä. Pian Damon katosi varjoihin, ja mieleeni jäivät pyörimään vain hänen viimeisenä lausumat sanansa: Ja hiljalleen kaikki muukin minusta katoaa mielestäsi.

***
words: 1094

-Luci