Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~3~ Sinä valehtelet

Damon näytti turhautuneelta, ja yhtäkkiä pelkäsin häntä enemmän kuin äsken. Oli niin outoa nähdä edessäni poika, joka oli ollut aiemmin vain unissa, painajaisissani. Ne olivat nimenomaan kaikki olleet unia, jotka eivät olleet millään lailla miellyttäviä.

Olin hermostunut. Hän oli minua pidempi ja selvästi vahvempi. Hän näytti pelottavalta mustaan pukeutuneena. Eikä se auttanut yhtään että yhdistin hänet suoraan painajaisiini.

"Niin?" hän kysyi kurtistaen kulmiaan ja piilotteli vihkoani visusti selkänsä takana, mikä ärsytti minua suunnattomasti.

Päätin mennä suoraan asiaan. "Miksi sinulla on minun muistivihkoni?" kysyin yrittäen epätoivoisesti pitää ääneni mahdollisimman vakaana.

"Tämäkö?" hän kysyi ja näytti vihkoani. Luulin että hän olisi kiistänyt asian. Nyökkäsin.

"Saanko kysyä yhtä toista asiaa?" Damon kysyi, muttei jäänyt odottamaan vastaustani. "Miksi käyttäydyt kuin tuntisit minut ja miksi vihkossasi on kuvia minusta?" Damon kysyi vihaisena ja astui pari askelta eteenpäin niin että välillämme oli enää alle metri. Tunsin kylmiä väreitä hänen vahvasta äänensävystään.

"Se ei kuulu sinulle ja anna se vihko takaisin", käskin.

"Turha luulo. Enhän minä ole ehtinyt edes lukea tätä loppuun, jos täältä sattuisi löytymään vaikka lisää asioita minusta." En mitenkään saisi vihkoani takaisin ellei hän sitä itse suostuisi antamaan.

"Ei löydy. Minä en tunne sinua, enkä ole nähnyt edes yhtä kuvaakaan sinusta", väitin.

"Sinä valehtelet!" Damon karjaisi hyvin vihaisena ja tuli vielä lähemmäs minua, mutta minä lähdin peruuttamaan. Pian törmäsin seinään ja Damon jäi noin viidenkymmenen sentin päähän minusta. Hän tuijotti minua uhkaavasti tummilla silmillään.

"Kerro, mistä sitten tiesit miltä minä näytän", Damon käski ja piti tiiviisti katsekontaktia minun silmissäni. Hän yritti alistaa minut tahtoonsa.

Koulun kello soi tunnin alkamisen merkiksi.

"Tunti alkaa", huomautin varovaisesti ja yritin vilkaista hänen ohitseen. Halusin vain pois hänen katseensa alta.

"Sillä ei ole mitään väliä. Meillä ei ole mihinkään kiire."

Pidin silmiäni hetken kiinni, mutta avasin ne sävähtäen kun kuulin äänen vaarallisen läheltä:

"Aiotko tosiaan olla hiljaa", Damon kuiskasi korvaani kutitellen minua hengityksellään. Hän halusi tarkoituksella aiheuttaa minulle pelon tunteita ja onnistuikin siinä. Pidätin hengitystä.

En vastannut mitään. En halunnut alistua hänen tahtoonsa. Minun piti olla vahva. Minun piti pystyä pitämään puoliani. Hengitykseni oli varovaista enkä pystynyt pitämään katsettani hetkeäkään samassa kohdassa.

"Sinä pelkäät minua ja olet silti hiljaa", Damon sanoi rauhallisesti matalalla äänellään, jota joku olisi voinut kutsua kiehtovaksi. Ehkä minäkin, jos tilanne ei olisi näin hirveä. "Joko kerrot nyt totuuden tai sitten lähdet mukaani, niin voidaan jutella ihan rauhassa."

Ei, ei, ei!

"No.. Päätä sinä", hän sanoi ja nosti kätensä pääni molemmille puolille.