Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~11~ Oletko aivan varma?

Ulkona oli jo hämärää, mutta ei niin hämärää, että en olisi erottanut kuka tuo hahmo oli. Hän oli veljeni, Ace. Huokaisin hiljaa ja käännyin takaisin eteenpäin.

"Älä säikyttele", sanoin. Ace kiersi penkin ja istui viereeni.

"Et saisi olla täällä", hän sanoi sivuuttaen kokonaan pyyntöni. Näin sivusilmällä hänen katsovan minua, mutta minulla ei ollut aikomustakaan kääntää katsettani häneen.

"Niin tiedän, mutta kukaan muu kuin sinä ei tiedä sitä, joten mitä väliä sillä on", sanoin huolettomasti. Tiesin, että veljeni ei kertoisi tästä vanhemmilleni, jotka kielsivät minua liikkumasta ulkona näin myöhään.

"Oletko aivan varma?" Tuo kysymys sai minut kääntämään katseeni veljeeni. Eikai hän kertoisi?

"Mitä tarkoitat? Aiotko.. si-sinä kertoa?" kysyin katkonaisesti. Vatsassani oli epämiellyttävä tunne.

"En.., mutta he tulivat jo kotiin."

"Eihän. Sano, että huijaat." Aloin tosissani hätääntyä. Yritin löytää hänen kasvoistaan huijaamisen merkkejä, mutta niitä ei löytynyt.

"Ne eivät olleet iloisia, kun huomasivat, että sinä et ollut kotona. Tule, mennään kotiin, minä lähdin etsimään sinua", Ace sanoi rauhallisesti. Hän ymmärsi, kuinka minua pelotti tämä tilanne.

"En voi tulla", väitin katsoen muualle. En tosiaankaan voisi mennä kotiin, jos he ovat siellä!

"Chloe, kyllä sinä selviät, minä olen sinun puolellasi."

"Älä pakota minua tähän", sanoin ja siirryin kauemmas hänestä, vaikka eihän se tietenkään mitään auttanut.

"Chloe, tule nyt", Ace pyysi jo käskevämmin ja nousi ylös. Hän käveli eteeni ja tarjosi minulle kättään, mutta kun en tarttunut siihen, hän veti minut itse ylös penkiltä.

Ace lähti vetämään minua kohti kotia ja tajusin, että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin seurata häntä.

Aivan liian nopeasti olimme kotimme ovella. Ace avasi sen avaimellaan ja päästi minut ensin sisälle. Hän tuli itse perässä.

Riisuin takkini ja kenkäni, ja jätin ne eteiseen. Lähdin kävelemään vähin äänin yläkertaan, mutta kun olin ehtinyt vasta juurikin portaisiin, minut pysäytti ääni. "Chloe, missä sinä olet ollut?" Se oli äitini. Nielaisin kerran ja käännyin ääntä kohti.

Äiti seisoi olohuoneen puolella isä vierellään. Minua inhotti kutsua heitä vanhemmikseni.

Purin huultani hetken aikaa ja mietin, pitäisikö minun keksiä jokin valhe, kuten vein roskat ulos tai jotain vastaavaa. "Puistossa", vastasin kuitenkin, sillä olisin jäänyt kiinni valheestani, olisi se sitten ollut mikä tahansa.

"Vai niin", isä sanoi pahaenteisesti. "Teit väärin ja sait siitä rangaistuksen, jota rikoit. Mitä sinulle pitäisi tehdä, että ymmärtäisit meidän olevan ne, jotka määräävät elämästäsi!" isän ääni kiihtyi hänen laukomiensa sanojen myötä. Yritin pysyä rauhallisena välttelemällä heihin katsomista.

"Tule alas sieltä!" äiti käski hyvin määrätietoisesti. Katsoin portaita ja kävelin hitain askelin alas seinän viereen. Tiesin, että heitä molempia ärsytti hitauteni, mutta halusin pitkittää tätä, että he voisivat vain unohtaa kaiken ja jättää minut rauhaan. Niin ei tietenkään tapahtunut. Huomasin Acenkin jättäneen minut taas kerran vanhempieni armoille.