Kaikki ei ole ihan sitä, miltä näyttää

~16~ Oudot välit

"Minkälaisia?"

"Jotkut väittävät, että te olette erittäin huonoissa väleissä jonkin hämärän syyn takia. Toiset väittävät, että teidän välillänne on jotakin enemmän. Olette jutelleet paljon ja nyt tulette suunnilleen käsi kädessä luokkaan. Damon mikset sinä suostu puhumaan Chloesta yhtään mitään?" tummatukkainen poika kysyi ääntään korottaen.

"Ole hiljaa, Ethan. Voitte levittää sellaista sanaa, että tässä ei ole mitään outoa ja välimme ovat aivan normaalit", Damon vastasi kireänä. Miten niin normaalit? Tämähän on kaikkea muuta kuin normaalia.

"Ai normaalit, vai? No ei kyllä ole!" huudahdin ärtyneenä katuen sanojani välittömästä kun ne olivat päässeet ulos suustani. Nyt koko luokka tuijotti meitä mielenkiinnon vallassa. Käänsin punehtuneet kasvoni nolona lattiaan.

"Chloe", Damon torui hiljaa hampaidensa välistä. Näin sivusilmälläni vilauksen hänen vihaisesta tuijotuksestaan juuri ennen kuin hän pudisteli päätään ja veti minut istumaan pöytäryhmäämme. En vastustellut enää, sillä tajusin virheeni. Damon ei halunnut kenenkään tietävän väleistämme, enkä kyllä minäkään.

Nostin käteni pöydälle ja nojasin päätäni niihin. Pikkuhiljaa luokassa alkoi kuulua taas voimakkaampaa puheensorinaa; opiskelijat keskittyivät jälleen omiin juttuihinsa. Opettajakin saapui viimein paikalle aloittamaan tunnin.

Puhelimeni värähti pöydällä. Havahduin ajatuksistani ja nappasin sen käteeni. Viesti oli Colinilta. Vilkaisin edessäni istuvaa poikaa, Colinia, joka odotti minun lukevan viestin. Katsoin taas puhelintani ja avasin lukituskoodin. Painoin viestin epäröimättä auki.

Colin: Mitä?

Luin hiljaa mielessäni aiemmin lähettämäni viestin hänelle: 'Voinko pyytää jotain?' Kirjoitin pojalle vastauksen pitäen huolen siitä, ettei Damon nähnyt sitä.

Chloe: Älä jooko ota enää puheeksi asuinpaikkaani. En halua puhua siitä. En asu sillan alla enkä enää perheeni luona, mutta minulla on katto pääni päällä ja ruokaa, joten olen ihan kunnossa.

Colin katsoi minua pitkään epäilevällä katseellaan, hän ei jostain syystä näyttänyt uskovan minua. Katsoin poikaa takaisin yrittäen vakuutta häntä totisilla silmilläni. Lopulta Damon huomasi äänettömän tuijotuksemme.

"Mitä nyt?" hän kysyi.

Huokaisin hiljaa pudistellen päätäni. "Ei mitään", vastasin hiljaa ja käänsin katseeni pöytään.

---

Painoin Casperin tumman omakotitalon ovikelloa epäröityäni ovella vähän liiankin pitkään. Tiesin, että olin kaksikymmentä minuuttia myöhässä sovitusta ajasta, mutta Colinin ohjeet olivat aika sekavat. En kyllä tiedä, miksi edes suostuin ylipäätäänsä tulemaan tänne.

Kuulin vaimeita askeleita sisältäpäin ja pian ovi aukesi. Näin Casperin seisovan edessäni. Hänen hiuksensa olivat sekaisin kiharoista ja päällään hänellä oli harmaa paita sekä siniset farkut. Pojan huulilla käväisi pieni hymy.

"Löysithän sinä viimein perille, tule sisälle", Casper pyysi ja väistyi tieltäni. "Meinasin lähettää jo Colinin etsimään sinua. Hän taisi antaa aika epäselvät ohjeet", hän vielä sanoi naurahtaen, kun livahdin oven raosta hänen kotiinsa. Väläytin huulilleni pienen teennäisen hymyn, jonka Casper juuri ja juuri näki. Poika sulki oven perässäni. Jätin mustan takkini ja valkoiset Vanssini pieneen vaatteita levällä olevaan eteiseen.

Seurasin Casperia olohuoneeseen, jossa kaikki muut odottivat meitä. Minua alkoi nolottaa myöhästymiseni ja siirsin katseeni tummaan puulattiaan. Casper istui paikalle, mistä oli varmasti lähtenytkin. Minä löysin itselleni paikan Colinin ja käsinojan välistä harmaalta sohvalta.