Restart my heart//IN FINNISH

14.

Maanataina olen täynnä energiaa. Jalkani voi hyvin ja olen varma, että pääsen tänään takaisin kentälle. Minä en ole pelannut melkein kahteen viikkoon, joten tosi kiva, että pääsen takaisin tosi toimiin.

Mielialaani nostaa myös Brandon. Me näimme eilen ja seurustelemme. Tai en oikein tiedä siitä. Brandon haluaa pitää koko jutun vielä salassa Lauran takia. Kyllähän minä sen ymmärrän, vaikka Laura kyllä taitaa ainakin alitajuisesti sen tietää. Jossain sisimmässäni polttelee sellainen tunne, että Brandon häpeää minua. Halusin tai en, mutta minusta tuntuu, että sekin on totta.

Katson kelloa ja tajuan, että tulen ihan kohta myöhästymään. Työnnän kassiini vielä vaihtovaatteet ja juoksen sitten alakertaan. Käyn hakemassa keittiöstä omenan ja heitän sen laukkuuni. En syö ikinä aamupalaa, mutta joudun jäämään koulun jälkeen treeneihin, joten tarvitsen jotain syömistä.

Vilkaisen jälleen kelloa ja huomaan, että myöhästyn ihan oikeasti bussista. En ymmärrä, että miksi Charles ei voi vaan viedä minua. Minun pitää lähteä aikasemmin, koska se bussi kiertää hakemassa muut oppilaat.

Juoksen eteiseen ja vedän kengät jalkaan. Tarkistan vielä, että onhan minulla puhelin ja avaimet. Sen jälkeen juoksen pysäkille, mutta kymmenen sekuntia liian myöhässä. Bussi kääntyy juuri kadulta pois ja minä kiroan koko bussin. Pitääkö minun mennä takaisin ja herättää Charles?

Kuuluu tööttäys ja nostan katseeni tielle. Huomaan auton ikkunan avautuvan ja Anton katsoo minua hiukan huvittuneena.

"Eikö sinun pitäisi olla jo opettajainhuoneessa juomassa kahvia ja puhumassa meistä oppilasta?" Kysyn ja Anton naurahtaa. Hän osoittaa etupenkkiä, enkä todellakaan pistä ajatusta pahakseni.

Menen eteen ja laitan turvavyön kiinni. Anton jatkaa matkaa, ettei me olla tien tukkona.

"Aiotko tänään mennä harjoituksiin?" Anton kysyy ja vilkaisee minua nopeasti. Hän kääntää kumminkin katseensa pian takaisin tiehen päihin.

"Joo. En todellakaan anna Lauran viedä paikkaani."

"Se on hyvä juttu. Me nähdään viimeistään siellä."

****

"Oletko sinä varma, että jalkasi kestää? Sinä pahensit tilannetta jo kerran, Cara. Sinä voit kohta olla leikkauspöydällä," Natalie huomauttaa ja minä olen välittämättä hänen kommentistaan. Jatkan venyttelyäni ja katselen kentälle tulevia pelaajia. Koko koulupäivän olen vaan miettinyt tätä. Että pääsen pelaamaan.

Olen myön miettinyt Brandonia. Olen hänelle vihainen. Minä välitunnilla tervehdin hänelle iloisesti, eikä hän tehnyt mitään. Hän ei edes hymyillyt takaisin. Eipä tietenkään. Hän oli kavereidensa kanssa. En oikeasti tajua sitä. He tietävät, että me ollaan oltu tai ollaan tekemisissä toistemme kanssa. Miksi hän käyttäytyy kuin mulkku?

Hän pomitti minua kyllä sen jälkeen viesteillä, mutta minä jätin ne kaikki huomioimatta. Jos hän ei pysty edes tervehtimään minua, niin minä en kyllä pysty vastamaan hänen viesteihinsä.

"Minä otan sen riskin. Sinä tiedät, että jalkapallo on minulle tärkeää", vastaan viimein ja Natalie nyökkää. Pidin ehkä liian pitkän tauon, kun mietin Brandonia. Natalie ei kumminkaan tainnut huomata mitään, koska näyttää itsekin olevan omissa ajatuksissaan. Huomaan Nicolen tulevan kentälle ja nostan hänelle kättä. Hän hymyillen nostaa takaisin ja menee maalin luo.

"Sinä pystyt siis pelaamaan?" Valmentaja kysyy ja käännyn katsomaan häntä. Hänkin on kyllä ihme hiippailija.

"Pystyn ja aion. Olen ihan kunnossa", sanon ja valmentaja huokaisee. Huomaan Lauran hiukan kauempana katsovan minua närkästyneenä. Pakko myöntää, että olisin itsekin aika närkästynyt.