Restart my heart//IN FINNISH

3.

"Anton? Anton Jacobs?" Isäni varmistaa ja poika nyökkää. Hän todella on Anton. Veljelläni tulee olemaan paljon selitettävää. Pian hän toivoo, että olisi sittenkin lähtenyt Kaliforniaan. "Mene istumaan tuonne Charlesin viereen", isä vielä sanoo ja osoittaa Charlesin viereistä tuolia.

Anton kävelee pikaisesti siihen ja istahtaa. Hän siirtyy katsomaan minua ja hymyilee. Minä hymyilen hiukan ujosti takaisin, ja silmäni ovat jumittuneet hänen silmiinsä.

Kyllähän minä Antonin tiedän. Meidän koulun kaapissa on hänestä pari kuvaa ja jotain muuta sellaista. Olen kuullut hänestä myös juttuja. En ole kumminkaan koskaan nähnyt häntä.

"Tässä", Charles sanoo ja laskee lautasen Antonin eteen. Anton kiittää ja ottaa hiukan ruokaa lautaselleen.

"No... Cara? Milloin ovat ensimmäiset harjoitukseksi?" Isä kysyy ja olen ihan hämilläni. Mitä minun pitäisi tuohon vastata? Kun enhän minä tiedä.

"Cara?" Anton sanoo ja mietin hetken. Sitten hänen ilmeensä kirkastuu. "Ai, joo. Onneksi olkoon."

"Mistä? Toisesta mahdollisuudesta elämään? Kiitos vaan. En kumminkaan usko, että tulen elämään tällä sydämellä viittä vuotta pidempään", päästään suustani, ja isä katsoo minua tuimasti. Charles puolestaan pudistelee päätään.

"Mitä?" Anton kysyy hämillään.

"Minähän olen joskus kertonut sinulle. Caralle tehtiin muutama kuukausi sitten se siirtoleikkaus. Siis sydämen. Sinä et varmaan kumminkaan tarkoittanut sitä?" Charles sanoo ja mulkaisee minua pienesti.

"Ei kun minä onnittelin sen johdosta, kun pääsit kapteeniksi", Anton sanoo ja haarukka tippuu lautaselleni. Pääsinkö minä kapteeniksi? Miten se on mahdollisista, kun en edes siellä ollut? Ja miten Anton siitä tietää?

"MITÄ?" Kysyn huudahtaen ja kaikki katsovat minua hämillään. "Siis.... minun pitää mennä hoitamaan yksi puhelu", sanon pikaisesti ja poistun pöydästä.

Otan puhelimen ja menen eteiseen. Minulla ei ole kenenkään joukkueessa olevan puhelinnumeroa. Tai sitten on.

Viime vuonna teimme Nicolen kanssa yhtä projektia yhdessä. Vaihdoimme siinä samalla numeroita. Nicole pääsi joukkueeseen jälleen, eikä se mikään ihme ole. Hän on loistava maalivahti.

Puhelin tuuttaa pari kertaa ja sitten puhelimeen vastataan.

"Cara?" Nicole kysyy.

"Joo. Minä unohdin aivan kokonaan sen tämänpäiväisen tapaamisen. Miten on siis mahdollista, että olen huhujen mukaan kapteeni?" Kysyn ja Nicole naurahtaa.

"Minä puhuin sinun puolestasi. Valmentaja olisi kuulema joka tapauksessa valinnut sinut. Laura oli kyllä aika närkästynyt. Hän on ollut monta vuottaa putkeen kapteeni", Nicole sanoo ja minä huokaisen helpotuksesta.

"Kiitos. Ihan oikeasti. Tämä on minulle niin tärkeää. Sano jos voin ikinä tehdä jotain sinun vuoksesi", sanon helpottuneena ja Nicole naurahtaa puhelimen toisessa päässä.

"No.... minä ilmoittelen jos jotain tulee mieleen", hän sanoo ja sanomme nopeasti toisillemme heipat. Hymy ei häviä kasvoiltani, kun kävelen takaisin pöytään.

"Mikäs noin nyt hymyilyttää?" Charles kysyy välittömästi virnuillen ja minä pyöräytän silmiäni. Voi luoja, että hän osaa olla ärsyttävä.

"Se ei ole sinun asiasi. Pidä huoli vaan omistasi, isoveikka", hymähdän hänelle, mutta tiedän, että Charles ei tule jättämään tätä tähän. Sehän tässä onkin ärsyttävää.

"Soititko Brandonille ja pyysit häntä treffeille?" Charles kysyy ja nostan katseeni häneen välittömästi. Mistä hän tietää, että pidän hänestä? En ole ikinä maininnut hänestä sanallakaan.