Restart my heart//IN FINNISH

1.

3 kuukautta myöhemmin:

Katson itseäni peilistä ja pyörähdän kerran ympäri. Huomenna alkaa koulu. En olisi koskaan uskonut, että saan todella aloittaa kolmannen vuoteni. Ehkä minä pääsen vielä yliopistoon ja saan ammatin. Ehkä se on mahdollista. Toisaalta... kannattaako se?

Huoneeni ovi avautuu ja Charles astuu sisään. Olen edelleen hänelle vihainen. Hänellä olisi vielä ollut ennen kesälomaa mahdollisuus mennä Stanfordiin, mutta hän ei mennyt. Vaikka olin silloin jo saanut uuden sydämen. Ei voi oikeasti olla yhtä jääräpäistä ihmistä.

"Älä viitsi mököttää, Cara", Charles sanoo ja istahtaa sängylleni. Minä käännyn ympäri ja katson veljeäni tuimasti.

"Miten minä voisin olla iloinen? Sinä pääsit huippu yliopistoon, mutta päätit olla sitten menemättä", sanon ja istahdan veljeni viereen sängylle.

"Minä haluan olla täällä sinun kanssasi. Yliopisto jaksaa kyllä odottaa. Sinä olet paljon tärkeämpi minulle, Cara. Minä pidän sinusta huolen."

"Sinä ole oikeasti idiootti. Sinun ei tarvitse huolehtia minusta. Pärjään oikeasti. Olen sinulle niin vihainen. Heitit unelmasi hukkaan minun takiani."

"Todellakin heitin. Haluan tietää, että kaikki rupeaa sujumaan nyt hyvin. Olen kyllä sitä mieltä, että et menisi vielä kouluun", Charles sanoo ja minä pudistelen päätäni. On ihanaa, että on suojeleva isoveli, mutta toisaalta se on todella raivostuttavaa.

"Minä menen kouluun. Ja kaikki menee hyvin. Sinä olisit voinut aina tulla tänne", sanon vaimeasti ja Charles sekoittaa kädellänsä hiuksiani.

"Stanfordista on aika pitkää Queensiin, vai mitä sanot?" Hän kysyy ja kohottaa toista kulmaansa.

"Sinä olisit päässyt Kaliforniaan, Charles!"

"Tiedän. Se olisi ollut toisella puolella koko maata. Mitä me edes enää tätä puidaan? Minä olen päätynyt jäädä tänne ja on muutenkin liian myöhäistä. Oletko muuten varma, että menet huomenna kouluun? Minä voisin-"

"Ei! Minä menen kouluun. Sinun pitää lopettaa tuo hössöttäminen. Sinä alat oikeasti käydä hermoilleni."

"Hyvä on. Nuku sitten hyvin", Charles vielä sanoo ja häviää sitten huoneestani.

Huomenna koulu saa kohdata uuden Caran. Caran, joka pystyy nyt harrastamaan jalkapalloa ja joka on samanlainen kuin kaikki muut.

Ainakin melkein.

****

"Oliko sinun ihan hyvä tulla jo nyt kouluun? Olisit voinut olla vielä pari kuukaut-"

"Ei. Älä nyt sinäkin aloita", sanon Natalielle ja tämä huokaisee alistuneena. Hän avaa autonsa oven ja minä seuraan perässä. Huomaan pihan olevan täynnä oppilaita.

Tästä se sitten lähtee.

"Minä menen ihan ensimmäisenä liittymään jalkapallojoukkueeseen", sanon päättäväisesti ja Natalie katsoo minua kauhistuneena.

"Mitä? Et todellakaan mene. Sinä olet vielä parantumassa. Haluatko sinä ihan totta kuolla?" Hän kysyy minulta ja minä pyöräytän silmiäni. Enhän minä kumminkaan elä tällä sydämellä pitkään. Kaksikymmentä vuotta voi olla mahdollinen, mutta minun onnellani elän ehkä viisi vuotta.

"Täällä eletään vaan kerran, Nata. Rauhoitu nyt", sanon ja en voisi olla yhtään enempää täynnä elämäniloa. Minusta tuntuu, että suurin osa olisi vielä halunnut pitää lomaa, mutta minä odotin tätä todella. Koulua.

"Veljesi ei todellakaan tule tykkäämään tästä. Tai isäsi", Natalie sopertaa ja minä siirrän katseeni häneen.

"He eivät tulisi tykkäämään. Charles ja isä eivät saa tietää tästä."