Restart my heart//IN FINNISH

36.

Perjantaina istun pöydän ääressä uuden puhelimeni kanssa. Kello on kaksi, enkä vieläkään ole hakenut Antonia. Soitin sairaalaan ja sanoin, että tulen hakemaan Antonin vasta myöhemmin. Tämä oli onneksi heille, okei.

Meillä meni Adrianin kanssa aika myöhään, joten suostuin majoittamaan hänet sohvalle. Hän mahtui siihen puoliksi, joten aamulla löysin hänet lattialta.

Minun lakimieheni lähti reilu tunti sitten. Hän hän oli täällä jonkilaisen tovin ja sain hänet viimein lähtemään. En totta puhuen tiennyt, että tämä olisi ollut ihan tälläistä. Lakimieheni oli tosin kovin iloinen, kun annoin hänelle Adrianin antaman todisteen.

Me niin tullaan voittamaan tämä.

Alessa oli ikävä minua ja hän on oikeastaan koko päivän nukkunut eteisessä. Hän nostaa päänsä heti, kun kuulee minkäänlaista ääntä asunnon ulkopuolelta. Hän vaan odottaa Antonia. En osaa edes kuvitella hänen onneaan illemmalla, kun Anton palaa takaisin.

Minun pitää nyt kumminkin vetää takki niskaan ja kävellä tien toiselle. Meillä on tänään ylimääräiset harkat ja minun pitää käydä siellä. En tietysti ole menossa pelaamaan, mutta minun pitää mennä puhumaan valmentajan kanssa.

Nousen siis ylös ja kävelen eteiseen. Alessa seuraa vierestä, kun vedän takin ja kengät jalkaan. Hän nousee pystyyn ja rupeaa heiluttamaan häntäänsä.

"Olen pahoillani, mutta en voi viedä sinua nyt ulos. Minun pitää mennä hoitamaan pari asiaa. Palaan kumminkin nopeasti takaisin", sanon ja rapsutan Alessaa vielä hiukan. Sen jälkeen nappaan Antonin antaman avaimen ja lähden ulos.

Ulkona on ruvennut satamaan, joten vedän hupun päähäni. Menen kentälle, koska uskon, että he sateesta huolimatta pelaavat siellä. Valmentaja ei nimittäin välitä vaikka vähän sataa, ja minun mielestä hänellä on ihan oikea asenne.

Arvaukseni osuu oikeaan, kun näen tyttöjen pelaavan kentällä. Osa huomaa minut ja lopettaa pelaamisen. Tiedänhän minä, että kaikki tietävät onnettomuudestani. Valmentaja puhaltaa pilliin, kun huomaa minun kävelevän hänen luokseen.

"Minä lopetan joukkueessa", sanon heti, kun olen päässyt valmentajan luo. Hänen yleensä ärtynyt ilmeensä muuttuu hämmentyneeksi, ja kaikki kerääntyvät meidän ympärille.

"Anteeksi? Eihän tuo sinun kätesi ole murtunut koko kautta. Ota lomaa sen verran kun vaan tarvitset."

"Ei. Minä en aio enää palata. Minulla on meneillään paljon kaikkea muutakin. Minulla ei enää yksinkertaisesti ole aikaa jalkapallolle", sanon ja näen Lauran hymyilevän tyytyväisenä hieman kauempana.

"Ja jos mielipiteelläni on enää mitään väliä....", jatkan ja valmentaja katsoo minua toinen kulma koholla. "Minun mielestä Nicole olisi loistava kapteeni. Laura on ollut kapteenina kaksi vuottaa ja nyt olisi jonkun muun vuoro. Minun mielestä sen pitäisi olla Nicole."

Sen sanottua käännyn ympäri ja lähden. Kerkiän kävellä koulun toisella puolelle ja juuri silloin puhelimeni soi. Näytöllä vilkkuu Natalien nimi ja painan vihreää näppäintä hämmentyneenä. En ole muistanut parhaan ystäväni olemassaoloa.

"Moi."

"Cara!" Natalie kiljaisee puhelimen toisessa päässä ja kuulen, että hän on itkenyt. "Olen niin pahoillani, että en tullut sairaalaan. Minulla oli puhelin kiinni sinun viime vierailusta asti ja avasin sen ihan äskettäin. Kuulin myös, että pääsit jo pois."

"Joo. Minä muutin tosiaan Antonin luo. Haluatko tulla käymään?" Kysyn ja kuulen Nicolen niisukuttavan hiljaa.

"Joo. Minne tulen?"