Restart my heart//IN FINNISH

34.

"Mitä?" Anton kysyy ja katsoo minua. Minä pysyttelen hiljaa odottelen, että sanoisiko hän jotain muuta. Anton ei kumminkaan sano mitään. Hän vaan katsoo minua.

"Brandon", tarkennan vielä ja Anton hämmentyy hetkeksi. Ensiksi vaikutti siltä, että hän luuli minun maanneen jonkun kanssa vapaaehtoisesti. "Sano nyt jotain."

"En tiedä mitä minun pitäisi sanoa. Miten pitkään sinä olet tiennyt?"

"En pitkään. Minä halusin hetken miettiä tätä asiaa ensin yksin. Olen myöskin tehnyt päätökseni", sanon ja Anton tuijottaa minua edelleen.

"Mikä se on?" Anton kysyy viimein ja minä lasken katseeni käsiini. Hermostuneena minulla on tapana nykiä paitani hihoja, eikä tämä ole millään tavalla poikkeus. Lopulta nostan kumminkin katseeni takaisin Antoniin.

"Kolarin jälkeen kysyin, että onko vauva kunnossa. Lääkäri sanoi, että on. Tajusin sen jälkeen, että minä olisin ollut oikeasti aika paskana jos vauva olisi kuollut. Tajusin miten paljon välitän siitä."

"Eli sinä haluat pitää sen?" Anton varmistaa ja minä nyökkään. En tiedä yhtään mitä mieltä Anton on. En saa hänestä tällä hetkellä yhtään mitään selkoa.

"En tosin tiedä, että pystynkö tarjoamaan sille hyvää elämää. Minä olen helvetti vie 18-vuotias ja sairas tyttö", mutisen ja tunnen kuinka Anton laskee kätensä minun käteni päälle. Minä siirrän katseeni hänen silmiinsä ja huomaan kuinka he hehkuvat lämpöä.

"Sinä et ole yksin, Cara." Anton sanoo ja minun kasvoille nousee yllättynyt pieni hymy. Anton vetää minut taas viereensä, enkä tiedä onko minusta koskaan tuntunut näin hyvältä.

"Sinä olet ihan liian hyvä minulle", sanon ja nostan katseeni Antoniin. Anton hymyilee ja pudistelee päätään. Miten hän voi edes olla tuota mieltä? Miten ihmeessä minulla on käynyt näin hyvä tuuri?

Katselen Antonin kättä ja saan siitä idean. En ole oikein koskaan tehnyt mitään ns "hullu". Nyt minä haluan tehdä jotain sellaista. Minulla on sellainen tunne, että kaikki on täydellistä, joten tämä ei haittaa yhtään.

Nousen Antonin päälle ja hän katsoo minua todella hämmentyneenä. Minä hymyilen hänelle ja suutelen hänen huuliaan. Avaan käsilläni tämän karhean paidan nappeja ja heitän paidan lattialle.

Mene hiukan kauemmaksi Antonista, joka katsoo ylävartaloani. Toisin sanoen hän tuijottaa rintojani. Minä hymyilen hänelle ujosti ja Anton katsoo minua kysyvästi.

"Oletko varma? Sairaalassa?"

"Olen", vastaan ja Anton nyökkää. Hänen huulensa koskevat hellästi rintaani, mutta samalla kuuluu yskäisy.

Käännän hiukan päätäni ja huomaan ilmeisesti juuri ovesta tulleet Maryn ja vanhempani. Nojaudun Antonia vasten, että saan peitettyä itseni, mutta Anton onneksi vetää sängyn päästä peiton päällemme.

"Me tullaan kohta takaisin." Mary sanoo ja he liukenevat kiusaantuneina pois paikalta. Minä katson Antonia, joka rupeaa nauramaan.

"Hei! Millä tavalla tämä on sinusta hauskaa?" Kysyn ja kömmin sängystä ylös. Nappaan paidan ja laitan sen päälleni. Anton nousee istumaan ja katselee minua.

"Olihan tuo aika huvittavaa."

"No sinulla ei ole rintoja. Sinun äitisi näki minut puolialasti. Toivon todella, että vanhempani eivät kerinneet nähdä kunnolla", sanon ja Anton vaan pudistelee huvittuneena päätään.

"Voiko jo tulla?" Mary kysyy ja vastaan myöntävästi. Hän tulee vanhempieni kanssa sisään ja huoneeseen laskeutuu hetkeksi kiusallinen hiljaisuus.