Golden hour

- 9 -

Miksen minä voi olla ajattelematta häntä? Nyt kun sitä miettii, niin emme me edes olleet kovin hyviä ystäviä. Olimmeko me edes ystäviä? Mehän teimme vain koulutyötä yhdessä ja juttelimme niitä näitä samalla. Miksi minä yhtäkkiä olen näin epävarma? Ei se ole lainkaan kaltaistani. Miksi haikailen Mikaelin perään, vaikka se juttu, mitä ikinä olikaan, on ohi. Me teimme koulutyön loppuun ja nyt jatkamme omilla teillämme. Ihan kuin olin halunnutkin. Miksi en sitten saa sitä jätkää pois mielestäni?

Mitä tapahtui? Hiukan yli viikko sitten, minä vihasin häntä enemmän kuin ketään. Ja nyt jokin on muuttunut. En ole ikinä tuntenut mitään tällaista ketään kohtaan. Teki mieli huutaa pelkästä hämmennyksestä ja sotkusta, jota pääkoppani tällä hetkellä käsitteli.

Eilen me hyvästelimme toisemme ihan kuin ennenkin. Ei mitään erityistä tai tunteikasta, vaikka se oli viimeinen kerta kun tapaisimme sillä tavalla. Luultavasti hänkin halusi jatkaa elämäänsä. Minäkin halusin. Tavallaan. Ehkä ensi viikolla koulussa vaihtaisimme muutaman katseen tai hymyn luokan poikki, mutta se jäisi siihen. Kuukauden päästä kaikki on taas kuin ennen. Ihan kuin mitään tästä ei olisi tapahtunut.

Ajatus siitä oli haikea. Minä ihan todella pidin hänen seurastaan. Mikael sai minut nauramaan ja tuntemaan oloni hyväksi. Hänen seurassaan pystyin unohtamaan kaiken muun eikä millään muulla ollut mitään väliä kuin juuri sillä hetkellä. Kaipasin hänen hymyään ja kauniita kullan värisiä silmiään. Olisiko kaikki mennyt toisin jos asuisimme samalla puolella kaupunkia?

-Sä teet sitä taas, Miro sanoi ja sai minut havahtumaan todellisuuteen.

-Mitä?

-Vajoat omiin ajatuksiisi.

-sori, sanoin ja otin paremman asennon sängyllä, jossa me molemmat maattiin.

-Mitä sä mietit?

-Yhtä juttua vain, vastasin ympäripyöreästi. Miro tajusi olla kyselemättä lisää, kun tiesi etten kuitenkaan vastaisi.

-Voinko jäädä tänne pariksi yöksi? Ei tekis millään mieli mennä himaan, Miro sanoi. Se pyörähti ympäri ja laittoi puhelimensa lataukseen sängylle.

-Tottakai sä voit jäädä, vastasin.

-Pitäiskö lähtee kaupungille kattoon millanen meno siellä on? Miro ehdotti.

-Sunnuntai-iltana? Ei siellä ikinä mitään tapahdu, kun kaikki makaa kotona darrassa. Mutta mennään vain. En mäkään täällä jaksa vain makoilla, vastasin. Ja jos totta puhutaan, halusin jotain muuta ajateltavaa, kuin Mikael.

Me mentiin alakertaan ja pelästyttiin ihan helvetisti, kun olohuoneen sohvalla nukkui joku. Aaron oli töissä Ollin kanssa niin kuin Maronkin, joten ketään ei pitäisi olla kotona. Lähemmäs mentäessä me huomattiin sen olevan Kassu, joka oli nukahtanut käsivarsi kasvojensa edessä. Sillä oli kyllä omakin kämppä. Kerrostalo yksiö parin korttelin päässä. Vankilasta palattuaan sen äiti ei suostunut ottamaan poikaansa enää luokseen asumaan. Jotkut voi ajatella, että sen äiti oli kauhea ihminen, mutta jos tunsi Kassun niin ymmärsi kyllä. Sitä jätkää ei  todellakaan haluaisi oman kattonsa alle asumaan.

Miro otti puhelimensa ja laittoi siitä soimaan herätyksen täysillä Kassun korvan vieressä. Me purskahdettiin nauramaan, kun Kassu pomppasi pystyyn ja katsoi hölmistyneenä ympärilleen. Meidät huomattuaan se kuitenkin laski päänsä takaisin sohvalle ja kiroili itsekseen.

-Huomenta vain, Miro naurahti.

-Mitä sä täällä teet? Minä kysyin puolestani.

-En jaksanut lähteä kämpille. Marko lähti ja anto mun jäädä tänne nukkumaan, kunnes teidän pikku paskojen oli pakko herättää mut, Kassu selitti unisella ja kyllästyneen kuuloisella äänellä.