Golden hour

- 17 -

Taas oli se aika vuodesta, kun kaikki tulee tälläytyneenä kouluun. Tytöillä on kasvoilla viisi kiloa meikkiä ja niin paljon peitevoidetta, että näytti siltä kuin niillä olisi muovinen kerros kasvojen päällä. Huulet oli niin ylirajatut, että ne näyttivät ihan pelleiltä. Silmiä ei edes näkyny mustan luomivärin ja kajaalin alta. Pojatkin kerrakin yrittivät eivätkä ilmestyneet paikalle pieruverkkareilla ja nukkaisilla huppareilla.

A-luokka oli meitä ennen, joten meidän piti odottaa liikasalin ulkopuolella omaa vuoroamme. Hakala, joka oli meidän luokanvalvoja huuteli nimiä listasta ja varmisti, että olimme kaikki paikalla. Miro ei ollut siellä, mutta sanoin Hakalalle sen tulevan pian. Muuten koko luokka oli kerrankin vaivautunut ilmestymään paikanpäälle. Kukapa ei haluaisi ikuista muistoa siitä, kun oli vielä viisitoistavuotias, finninaamainen ja keskenkasvuinen yläastelainen teini.

Hakala neuvoi meitä miten käyttäytyä ihan kuin me ei oltaisi tehty sitä jo kahdeksaa kertaa. Se myös hehkutti siitä miten tämä oli viimeinen kuva, jossa me kaikki olimme yhdessä ja kuinka tärkeää oli pitää kaverisuhteita yllä myös sen jälkeen kun siirrymme pois peruskoulusta. Ihan kuin kukaan meistä tulisi tämän jälkeen enää ikinä puhumaan toisillemme. Aina ajatellaan, että yläasteella ja ysiluokalla ollaan jotenkin tosi vanhoja ja kypsiä, kun peruskoulu loppuu. Meistä tulee vastuuta kantavia aikuisia. Ja paskat! Millään tästä ei ole mitään väliä ja ihan varmasti me kaikki tullaan häpeämään viiden vuoden päästä ysiluokan luokkakuvaamme ja sitä kuinka kypsinä pidimme itseämme, vaikka oikeasti emme tienneet vielä mistään mitään.

Liikkasalin kaksoisovet avautuivat ja toinen ysiluokka ryntäsi ulos. Niillä oli kiire välitunnille. Eelis ja Aleksi kävelivät ohi naureskellen ja tönien toisiaan. Jotkut A-luokkalaiset jäivät juttelemaan meidän luokkalaisille, vaikka Hakala käski ne välitunnille ja meidät saliin. Miroa ei näkynyt vieläkään missään. Se oli ollut välitunnin Eerikan kanssa ja ihan varmasti unohtanut, että meillä oli nyt koulukuvaukset. Otin puhelimeni ja laitoin sille viestiä. Puhelin oli joku Aaronin vanha, jonka näytti oli vähän rikki, mutta se toimi ihan hyvin, joka oli pääasia.

Ensin otettiin yksittäiskuvat. Meidän piti mennä jonoon aakkosjärjestykseen ja sitten puuduttava odotus alkoi. Kankaan takaa näkyi kameran salaman räpsimistä. Miron vuoro oli seuraavaksi, kun se juuri astui sisälle saliin ja meni valokuvattavaksi. Se sanoi Hakalalle nopeasti jonkun selityksen, johon mies vain nyökkäsi. Minua Miro katsoi pahoittelevasti.

Viimeinkin oli minun vuoroni. Valokuvaaja oli sellainen perinteinen ylipirteä nainen, jonka teennäinen hymy ylettyi varmaan korviin asti. Se tervehti minua iloisesti ja pyysi istumaan jakkaralle. Nainen ohjeisti minut maailman epäluonnollisimpaan asentoon, jossa vartalo oli vinossa ja katse suunnattuna eteenpäin. Selkä suoraksi ja hammashymyä! Pidin kasvoni peruslukemilla, vaikka nainen kuinka yritti saada minut hymyilemään. Lopulta se luovutti ja päästi minut menemään.

Siirryin luokkalaisteni luokse, jotka odottivat luokkakuvaan pääsemistä. Miro nojasi puolapuita vasten ja oli puhelimellaan.

-Vittu, että mä vihaan tätä, minä tuhahdin sille. Miro nosti katseensa puhelimestaan.

-Kai sä hymyilit hammashymyä? Se kysyi ja esitti taitavasti äskeisen valokuvaajan ylipirteää ääntä. Minä en voinut olla nauramatta Miron typerälle ilmeelle, jonka se teki samalla.

-Joo ja selkä oli suorana, minä jatkoin nauraen.

-Katotaanko, kun noi kuvat tulee, niin näytetään kuitenkin ihan karseilta. Mitä tykkäät muuten tästä? Isä päätti auttaa eilen kuvauksiin valmistautumisessa, Miro sanoi ja osoitti silmänsä ympärillä olevaa kivuliaan näköistä mustelmaa.

-Komistaa kummasti, minä heitin, vaikka sillä ei olisi saanut vitsailla. Minä ja Miro kuitenkin heitettiin siitä läppää melkein aina.

-Joo, toi eukko ei ollu ihan samaa mieltä. Se ihan kauhisteli, että mitä mulle on sattunut, kun on kauheasti arpia naamassa ja mustasilmäkin vielä. Sanoin sille, että tipuin puusta ja törmäsin oveen. Se ei ihan ymmärtänyt mun huumoria ja kysyi vielä, halusinko varmasti ottaa sen kuvan. Vastasin, että pitihän tällainen päivä ikuistaa, Miro kertoi naureskellen ja sai minutkin purskahtamaan nauruun.