Golden hour

- 25 -

Kävelin rappuset yläkertaan ja menin oveni eteen. Olin koputtamassa, mutta jäin epäröimään. Käteni tärisivät.

Mikael oli jättänyt minut ihan Länsipuolen rajalle, josta olin kävellyt kotiin. Pihassa oli Jeren auto. Olin vilkaissut ylös huoneeni ikkunaa, joka oli suljettu. Sisällä minua oli vastassa hiljaisuus, joka oli epätavallista.

Marko puhui olohuoneessa matalalla äänellä Jerelle ja Kasulle. Se katsahti minuun pettyneenä. Veljeni katse sai oloni entistä pahemmaksi. Minä en ollut täällä, kun Miro tarvitsi minua kaikista eniten.

Kävelin keittiöön, jossa Aaron ja Olli olivat. Ollin kasvot olivat rauhattomat ja ahdistuneet. Se ei vilkaissutkaan suuntaani. Sen sijaan Aaron tuli luokseni ja selitti mitä oli tapahtunut.

Olli oli tullut töistä kotiin vain huomatakseen, että sen vanhemmat olivat taas humalassa. Siellä oli jotain ihan vieraitakin ihmisiä ja koko talo kaikui kännisistä huudoista. Olli oli mennyt olohuoneeseen ja nähnyt isänsä potkivan maassa makaavaa Miroa ja huutanut tälle. Kaikki muut, hänen äitinsä mukaanlukien olivat vain katsoneet vierestä. Olli yritti totta kai saada isäänsä pois pikkuveljensä kimpusta saaden siinä samalla itsekin osumaa. Lopulta pitkän kamppailun jälkeen ne kaksi pääsivät pois sieltä. Olli soitti Jerelle, joka tuli Kassun kanssa hakemaan heidät ja toi tänne. Aaron oli hoitanut Miron kuntoon ja ehdottanut, että se menisi huoneeseeni lepäämään, kun minä en kerta ollut täällä. Sen jälkeen Aaron oli soittanut minulle.

Lopulta minä huokaisin syvään ja avasin huoneeni oven.

-Miro? sanoin hiljaa ja kysyvällä sävyllä.

Ystäväni istui sängylläni ja tuijotti syliinsä hupparin huppu päässään. Minut tajutessaan se nosti katseensa. En voinut mitään pienelle sävähdykselleni. Miron kasvot olivat pahannäköiset. Sen alahuuli oli haljennut kahdesta kohdasta, leukaa pitkin kulki useita mustelmia ja kulmakarvan poikki kulki tuore haava. Silmät olivat punaiset ja turvonneet itkemisestä.

-Katsos kuka viimeinkin päättää saapua paikalle, se sanoi käheällä äänellä. Itku kuristi kurkkuani, kun kuulin Miron äänen olevan edelleen tyly.

-Miro, minä..., yritin aloittaa, mutta se keskeytti nopeasti puheeni.

-Sä olit sen kanssa? Etkö ollutkin? Miro kysyi minulta terävästi ja tapitti katseellaan silmiini.

-Niin, vastasin ja kävelin sängyn luokse.

-No vittu yllätys, Miro tuhahti ja katsoi minusta poispäin ihan kun ei enää pystyisi kohtaamaan katsettani. Minä istuin sen viereen, mutta Miro ei vieläkään katsonut minua.

-Mä olen pahoillani siitä mitä tapahtui, sanoin tarkoittaen niin tätä päivää kuin myös meidän riitaa. Miro vain naurahti ilottomasta ja jopa hiukan pilkkaavasti.

-Vittu mä vihaan sua. Mä en varmaan merkkaa sulle enää mitään. Aina vain Mikael, Mikael, Mikael, Miro sanoi ja sen ääni tihkui raivoa. Olin sanomassa jotain, mutta Miro ehti taas ensin.

-Sä valitsin sen mun sijaan. Uskomatonta. Me ollaan tunnettu koko ikämme ja sä hylkäät mut vain jonkun Stenmanin takia, jota tuskin tunnet, se sanoi paheksuen ja käänsi katseensa minuun. Ystäväni silmissä oli samaa myrskyävää raivoa kuin silloin, kun se oli uhannut minua veitsellään meidän riidan päätteeksi. Minä vihasin riidella Miron kanssa. Vihasin sitä, kun se katsoi minua sillä tavalla. Kuin Itäpuolelaista.

En voinut sanoa mitään, koska Miro oli oikeassa. Mä olin valinnut Mikaelin sen sijaan, kun en voinut valita molempia. Minä olin hylännyt Miron.

Huono omatunto puristi sisuskalujani. Miksi minä olin tehnyt niin? Miksi olin työntänyt Miroa pois luotani? Silloin, kun vanhempani kuolivat, Miro oli aina ollut tukenani. Aina. Jopa silloin, kun olin niin vihainen kaikesta, että huusin parhaalle ystävälleni ilman mitään kunnollista syytä niin kauan, että ääneni oli käheä. Edes niinä hetkinä Miro ei ollut saanut minusta tarpeekseen vaan jäi aina luokseni niin kauaksi aikaa, että lopulta murruin ja itkin sitä vasten silmät päästäni tällä samalla sängylläni. Se oli elämäni hirveintä aikaa, enkä olisi selvinnyt siitä ilman Miroa.