Golden hour

- 28 -

Minä olin edelleen raivoissani, kun pääsimme poliisiasemalle. Tunne oli vain paisunut ja paisunut sisälläni täyttäen kaiken muun järkevän ajattelun. Olin ollut niin pitkään tuntematta mitään, jonka takia oli helppo antaa edes jonkun tunnetilan ottaa ohjat. En yrittänyt edes rauhoittua. Minä halusin tuntea.

Jere jätti meidät ihan oven eteen ja toivotti minulle vielä onnea. Kävelimme sisään Markon ja Aaronin kanssa. Marko kertoi tiskillä olevalle naiselle meidän asiamme ja hän pyysi meitä odottamaan aulassa olevilla penkeillä, kunnes minua pyydettäisiin.

Marko antoi samoja ohjeita minulle varmaan kymmenettä kertaa. Huomasin tämän olevan todella hermostunut. En voinut keskittyä mihinkään muuhuin kuin vihaan, joka humisi päässäni, jonka takia veljeni neuvot menivät täysin ohi.

En tiennyt kumpi oli pahempaa, olla tuntematta mitään, niin kuin viimeiset päivät, vai olla näin suunnattoman raivoissani. Halusin lyödä jokaikistä vastaantulijaa. Tottakai sillä oli vittu alibi! Itäpuolelaiset valehtelevat aina toistensa puolesta. Totta helvetissä se pääsee tästäkin asiasta näin helpolla.

-Eemil, sä täriset, Aaron sanoi ja pukkasi olkapäähäni.

-Mä olen ihan kunnossa, väitin.

-Hyvin se menee. Kerrot vain totuuden, Marko neuvoi. Ne vilkaisivat Aaronin kanssa toisiaan. Ne tiesivät myös, ettei se ollut niin yksinkertaista.

-Eemil Kajander, vanhahko mies huikkasi ja kiersi katseellaan aulaa. Minä nousin seisomaan ja vilkaisin vielä kerran veljiäni, joiden ilmeet olivat rohkaisevia, kunnes lähdin miehen perään.

Hän johdatti minut esittäydyttään käytäviä pitkin yhteen kuulusteluhuoneista. Parrakas mies pyysi minua istumaan pöydän toisella puolella olevalle penkille. Hän selitti vielä kuinka tämä tulisi menemään käytännössä ja mitä oikeuksia minulla oli. Minua ei syytetty mistään, jonka takia minun ei tarvinnut vastata kaikkiin kysymyksiin jos en halunnut. Sain pyytää taukoa tai lähteä, kun halusin.

Mies kertoi kuulustelun suorittavan poliisin tulevan ihan hetken kuluttua ja tsemppasi minua vielä hetken, kunnes lähti jättäen minut yksin tyhjään huoneeseen.

Oli ihan hiljaista. Katselin ympärilleni. Huoneessa oli pöytä ja kaksi tuolia joista toisella minä istuin. Se ei ollut mikään ahdas betonikuutia, vaan lattiana oli kokolattiamatto ja seinät olivat harmaata tapettia. Kattolamppu toi huoneeseen lämmintä valoa, eikä pöydällä ollut mitään kirkasta lamppua, jolla valaistiin kuulusteltava. Mikään lukaali se ei ollut, mutta ei myöskään sellainen mitä elokuvissa näkyi.

Säpsähdin hieman, kun ovi avautui. Se oli se sama vihreäsilmäinen poliisimies, joka oli pyytänyt minua tyhjentämään taskuni sinä iltana. Hänellä oli kansio mukanaan, jonka tämä lätkäisi pöydälle ja istui minua vastapäätä pöydän toiselle puolelle.

-Emme tainneet ehtiä esittäytyä sinä iltana. Minä olen komisario Koskinen ja johdan tämän tapauksen tutkimista. Ja sinä olet Eemil, eikö vain? Hän kysyi ja yritti saada kasvoilleen ystävällistä hymyä.

-Onko totta, ettei Mikael Stenmania ole pidätetty? Minä kysyin suoraan ja laitoin kädet puuskaan. Vastasin Koskisen tapittavaan katseeseen. Pidin hänestä vielä vähemmän kuin sinä iltana. Hän hymähti.

-Me yritämme yleensä saada alaikäisten olon mahdollisimman mukavaksi rupattelemalla aluksi niistä näistä, kunnes aloitamme kunnolla käymään läpi tapahtumia, Koskinen selitti hiukan huvittuneena.

-En usko, että saisitte oloani mukavaksi, vaikka yrittäisitte, sanoin terävästi, johon hän vain huokaisi peitellen vähättelevää hymyään, joka nosti rypyt tämän silmäkulmiin.