Golden hour

- 10 -

Mä olin laittanut Mikaelille ainakin yli kymmenen viestiä eilisillan ja tämän aamun välissä, eikä se ollut vastannut yhteenkään. Vielä iltapäivällä me viestiteltiin ihan normaalisti, mutta illalla se yhtäkkiä vain lopetti vastaamasta, vaikka oli kyllä kaikki viestit nähnyt. Mikä helvetti sitä nyt taas vaivasi? Olinko minä tehnyt jotain? En ainakaan tietääkseni. Miksei se voinut sanoa vain suoraan, jos joku oli nyt pielessä?

Mä luulin, että meillä meni hyvin. Minun mielestä meillä meni hyvin. Tekosyyni sille miksi olen aina poissa kotoa ovat alkeet käydä vähiin. Kirjastoon meneminen meni suurimmaksi osaksi läpi, koska siellä minä oikeasti pystyin olemaan monta tuntia. Toinen hyvä syy oli lenkille lähteminen. Me olimme kyllä oikeastikin Mikaelin kanssa muutaman kerran kävelleet Oiviksen hiljaisia metsäteitä iltaisin auringon laskiessa puiden taaksen, pitäneet käsistä kiinni ja jutelleet kaikesta maan ja taivaan välillä.

Miro on kyllä ehkä alkanut epäilemään, että jotain on meneillään. Minua harmittaa vähän, kun minulla on nykyään niin vähän aikaa parhaalle ystävälleni. Kyllä me edelleen menemme aina kouluun yhtä matkaa ja olemme siellä aina kaksin. Miro on myös asunut meillä nyt jonkin aikaa. Ei se silti ole ehkä sama kuin ennen. En voi sille mitään, etten voi ajatella ketään muuta kuin Mikaelia. Minusta tuntuu, että tunteeni sitä kohtaan voimistuvat aina vain enemmän ja enemmän. Pelkkä ajatuskin hänestä hymyilytti.

-Miksi helvetissä sä olet tähän aikaan hereillä? Miro tuhahti unissaan vieressäni ja kierähti minuun päin.

-Sori. En saanut enää unta, minä vastasin nenä kiinni puhelimessa. Nyt Mikael ei enää edes katsonut viestejäni. Lähetin sille monta kysymysmerkkiä.

-Kaikki ok?

-Joo on. Mene vain takas nukkumaan, minä sanoin. Kello oli puoli seitsemän ja tunnit alkoivat vasta kahdeksalta. Eikä me ikinä lähdetty kotoa Miron kanssa ennen varttia vaille kahdeksaa. Se ehtisi ihan hyvin nukkumaan vielä. Ja minä pystyisin vielä hetken odottamaan Mikaelin vastausta.

-Kyllä mä voin sun kanssa olla hereilläkin, Miro sanoi toiveikkaasti ja nousi istumaan tyynyjä vasten samaan asentoon kuin minäkin.

-Ei kun mene vain nukkumaan, sanoin vastaan ja lähetin vielä yhden viestin Mikaelille, jossa sanoin olevani huolissani, kun se ei vastannut.

-No ei sitten, Miro sanoi loukkaantuneella äänellä ja meni takaisin makuuasentoon heittäen peiton päälleen.

Huono omatunto iski, kun tajusin Miron olevan huonolla tuulella takiani. Laitoin puhelimen pois.

-Sori oikeesti. Mä nukuin vain vähän huonosti. Haluatko jutella hetken ennen kun meidän pitää lähteä sinne helvettiin? Minä kysyin. Miro kääntyi taas katsomaan minua.

-Sä olet vain ollut kauhean etäinen viime aikoina. Mitä on tapahtunut? Me ei olla enää samalla tavalla kaksin kuin ennen, kun sä olet aina jossain muualla. Ja silloin harvoin kun me vietetään aikaa yhdessä, niin sä olet ihan omissa maailmoissas, se selitti surullisella äänensävyllä. Mä tiedän, että olen ollut sille ihan paska ystävä. Tiesin silti, etten voisi kertoa sille Mikaelista. Ei se ymmärtäisi.

-Mä tiedän, että olen ollut etäinen, eikä se johdu mitenkään sinusta. Mä vannon.

-Kenestä se sitten johtuu? Eemil... onko sulla joku? Miro hymyili ja kysyi kiusoittelevaan sävyyn.

-Entä sitten vaikka onkin? Miten muuten se sun ja Eerikan juttu? Minä kysyin vältellen vastausta sen kysymykseen.

-Älä vaihda puheenaihetta! Miro huudahti ja pukkasi minua kylkeen.

-Ei kun haluan ihan oikeasti tietää, minä väitin vastaan. Miro oli tavannut uudestaan sen Eerikan, jonka kanssa oli jutellut Kärkkiksellä. Kyllä, juuri sen Taijan kaveri, jota minä olin suudellut. Eerika oli meidän ikäinen, mutta se oli juuri muuttanut tänne naapurikaupungista eikä sen takia käynyt vielä meidän koulua. Eerikan vanhemmat tunsivat Taijan vanhemmat ja sitä kautta ne kaksi olivat tutustuneet.