Golden hour

- 35 -

Minä pääsin tänään sairaalasta. Viikon verran minä olin siellä ollut. Tarkkailussa, ne sanoivat. Halusivat varmistaa, etten viiltäisi ranteita auki tai etten taas korkkaisi kaikkia pillereitä jotka vain löysin kurkusta alas.

Olin vähällä kuolla. Niin minulle sanottiin. Olisin kuollut, jos Marko ei olisi lähtenyt töistä varmistamaan kuntoani, kun en vastannut puhelimeen. Se oli lähellä, mutta tässä sitä vielä oltiin. Elossa.

Olin ollut tajuttomana muutaman tunnin vatsahuuhtelun jälkeen. Tilani oli kuitenkin jo paljon vakaampi, eikä hengenvaaraa enää ollut.

Ensimmäisistä tunneista hereillä en muista juuri mitään. Olin ollut todella tokkurainen kaikista niistä lääkkeistä, joista osa oli ehtinyt imeytymään kehooni. Ainoa asia, jonka siinä vaiheessa tajusin oli se, etten ollut kuollut. Minä en kuollut, enkä vielä tiennyt mitä siitä ajatella.

Sairaanhoitajia kävi melko tiuhaan tahtiin tarkastamassa tilaani. Marko pysytteli kuitenkin koko ajan vierelläni.

Lopulta, kun maailma oli lakannut pyörimästä ja ajatukset kulkivat jollain tavalla selvinä, minä käänsin katseeni veljeeni. Tämän kasvot olivat ilmeettömät, mutta silmissä oli väsynyt katse. Se ei luultavasti ollut nukkunut kovinkaan paljon.

-Etkö sä aijo kysyä, miksi mä tein sen? Minä ihmettelin. Ääneni kuulosti oudon rahisevalta.

-Miksi sä teit sen? Marko kysyi lopulta.

-Sukuvika, vastasin virnistäen jostain syystä. Markoa ei naurattanut. Oma hymynikin hyytyi. Veljeni oli kuitenkin ollut se, joka oli minut tajuttomana olohuoneesta löytänyt. Ja pari vuotta sitten Aaron oli löytänyt Markon samassa kunnossa. Miksi meidän kaikkien piti olla niin helvetin sekaisin?

-Johtuiko se Mirosta? Veljeni kysyi enkä minä voinut enää katsoa häntä. Tujotin sairaalan valkoista kattoa ja yritin asettua paremmin karhealle sängylle. Kyyneleet puskivat silmiin, mutta räpyttelin ne pois nyökätessäni. Näkökenttääni ilmetyivät ystäväni sumeat ja lasittuneet silmät.

-Se ei ollut sinun syytäsi. Mikään tästä ei ole sinun syytäsi. Minä tiedän miltä se tuntuu. Se, kun ei näe mitään muuta vaihtoehtoa. Kaikki vain ahdistaa ja tuntuu siltä, kun ei olisi ketään, joka ymmärtäisi tai auttaisi. Se toivottomuuden tunne on ylitsepääsemätöntä eikä siinä tilanteessa näe vain enää mitään syytä jatkaa. Mutta se ei ole ikuista. Ne ajatukset eivät ole ikuisia, Marko sanoi. Jotenkin sen sanat osuivat syvälle. Se oli kärsinyt niistä ihan samoista ajatuksista ja tunteista monia vuosia sitten, eikä minulla ollut siitä mitään tietoa, kunnes Aaron kertoi totuuden. Totta kai minä olin ihmetellyt, miksi Marko oli yhtäkkiä vain lähtenyt sillä tavalla moneksi kuukaudeksi. Olin kysynyt siitä äidiltä ja isältä, mutta he olivat saaneet minut uskomaan sen olevan jokin koulumatka. Olin epäillyt sitä jo silloin. Marko oli muuttunut yläasteen jälkeen tosi paljon ja etääntynyt ihan kaikista. Jos olisin kysynyt vanhemmiltani useammin, jos olisin vaatinut saada tietää totuutta, he olisivat kyllä kertoneet. Miksi minä lopetin kyselemisen?

-Anteeksi. Mä en tajunnut yhtään, minä kuiskasin. Yhtäkkiä se vain iski tajuntaani. Minä olin yrittänyt tappaa itseni. Jos Marko ei olisi tullut kotiin aikaisemmin, minä olisin kuollut. Veljeni olisi löytänyt elottoman ruumini olohuoneesta. Ajatus värisytti. Marko ja Aaron eivät olisi enää kestäneet sitä. Ei kaiken jälkeen, mitä meidän perhe oli joutunut kokemaan. Ne eivät olisi antaneet itselleen ikinä anteeksi. Mitä ikinä minä teenkään, tuotan pelkkää tuskaa niille, joista välitän.

-Ei sun tarvitse pyytää anteeksi. Keskityt vain toipumiseen. Kaikki järjestyy vielä, Marko lupasi.

-Tietääkö Aaron jo? Kysyin. Veljeni meni vähän vaikeaksi.