Hän, joka uneni vei

Luku 9, huojentunut vastaanotto

Hoseokin näkökulmasta:

Raotan silmiäni hieman, pääni on kipeä ja kehoni tuntuu tunnottomalta. Huomaan nestepussin roikkuvan telineessään letku kiinni kädessäni. Haluan sulkea silmäni takaisin kiinni, silmäluomet tuntuvat liian painavilta ja palata nukkumaan.

"Hoseok..? Hoseok sä oot hereillä!" Kuulen vierelläni huojentuneen huokauksen ja saan nopean halauksen, en saa hymyä kasvoilleni vielä vaikka haluaisin.

"H-hei vaan" Pakotan itseni puhumaan hieman katkeilevalla äänelläni ja yritän saada katseeni tarkentumaan juuri itkeneen pojan kasvoihin.

"Hoseok, olet hereillä joten jätän teidät kahden. Päästä loput sisään kun hän on valmis" ovelta päin kuuluu lempeä ääni ennen sen sulkeutumista.

"Mä pelkäsin niin paljon että sä kuolet, mitä mä sitten olisin tehny? Lääkärit sano sun olevan onnekas siihen, että se auto osu suhun hiljaisella vauhdilla koska siinä oli suojatie.. muuten sä olisit voinut kuolla paljon todennäköisemmin.. Miks sä edes pelastat mua kokoajan?" Yritän parhaani mukaan kuulla Yoongin jokaisen sanan jotka alkavat hiljentyä kyyneleiden ilmestyvän tuon silmiin.

"Yoongi rauhotu, asia kerrallaan. Sä oot mun ystävä, kämppis ja mä oon ollu susta huolissani jo kauan. Mä en halua nähdä sua enää yhtään huonommassa kunnossa kun missä sä oot, en saa öisin nukuttua kun mä mietin kaikkia niitä jälkiä ja sitä mitä sä oot jo kokenut.. Ja jos tässä nyt niin olis käyny että mä olisin kuollut, Tae varmasti lupais pitää susta huolta mun puolesta" puhun hitaasti vääntäen pienen, väsyneen hymyn kasvoilleni.

Huomaan pojan punastuvan hieman "mutta miks.. oon miettiny miten sä onnistuit pelastamaan mut siellä sillalla, miten sä tarjosit mulle, melkein tuntemattomalle yösijan tai miten sä pystyt luottaa muhun näin paljon lyhyessä ajassa?"

Pakko myöntää en tiennyt mitä vastata, mutta silloin huoneeseeni ryntää Taehyung sekä muutama muukin.

"Hobi sä oot elossa vielä!" Huojentunut Tae huokaisee tullessaan vierelleni.

"Se sun hoitaja eli mun isoveli Seokjin sano että sun pitää syödä" Jungkook sanoi laskien viereeni juotavan proteinipirtelön, en välttämättä jaksaisi pureskella vielä mitään.

"Kiitti.." hymyilen hieman yrittäen sitten päästä istumaan "voisko joku auttaa..?" Pyydän Yoongin ja Taehyungin heti auttaen minut hyvin antaen sitten pirtelön käteeni.

Alan imemään pillilläni pirtelöäni kun huomaan Namjoonin ja Jiminin hieman ahdistuneina kauempana muista, he eivät olleet vielä niin hirveän läheisiä mielestään.
Yritän saada kaksikkoa mukaan keskusteluun jostain joka saisi ajatuksen pois minusta vaikka ääneni ei tunnu tulevan kunnolla. Noin kymmenen minuutin päästä hoitajani, Seokjin palaa luokseni

"Kuinka jakselet Hoseok?" Poika kysyy minulta rauhallisesti ja kerron kehoni tuntuvan raskaalta ja äänen saaminen vaikealta. Tuo miettii hetken kunnes nyökkää ja kääntyy etsimään joitain lääkkeitä minulle.

"Ilta alkaa olla pian ohi ja sulla on kaikki ihan hyvin. Me taidetaan tästä lähteä mutta mä kyllä tuun Hobi huomenna kattoo sua. Hoitajat soittaa mulle jos jotain käy" Ystäväni kertoo halaten minua ja poistuu sitten hieman empien muiden kanssa.

"Mähän en sitte muuten jätä sua tänne" Saan suoran vastauksen päin naamaani kun käännyn katsomaan Yoongia meinaten kysyä jotain. Hymyilen kiitollisena, en olisi pärjännyt yksin.

Saan Seokjiniltä lääkkeeni ja nieltyäni ne tuo kertoo minulle kaiken tarvittavan jonka jälkeen tuo poistuu toisten potilaiden luokse. Katson poikaa syvälle silmiin ja uppoudumme ajatuksiimme. Yoongin tummat silmät saavat minut unohtamaan aikani koska ne ovat jotenkin niin puoleensavetävät.
Pian ovesta tulee tarjoiluvaunun kanssa

"Jung Hoseok? Iltapalasi on täällä, haluatko molemmat pirtelön ja leivän vai vain toisen?" Ystävällisen oloinen nainen kysyy tullessaan huoneeseeni.

"Äh.. otan molemmat varmuuden vuoksi" säpsähdän ajatuksistani ja hymyilen hieman.

Tämä laskee iltapalani yöpöydälle ja kysyy ystäväni nukkumapaikasta.

"Minä voin kyllä nukkua näillä pehmeillä tuoleilla" poika hymyili pienesti ja nainen toivotti meille lähtiessään hyvät yöt.

Olen hetken hiljaa kunnes mieleeni palaa viimeisin uni.
"Hei tiedätkö mitä mulle on käyny hetken aikaa? Sä oot ilmestyny melkein jokaisessa mun unessa lähiaikoina" päätän kertoa samalla kun pyrin saamaan pehmeää leipääni pöydältä.

"Eikä ihanko tosi? Mullekki on käyny niin ja oon miettiny välillä onko se vaan minä" Tuo hihkaisee antaessaan leivän minulle. Yritän syödä leipää mutten saa kuin puolet tuhottua mahaani.

"Ihankuin meidän tapaaminen oli kuin kohtalo" mumisen nielaistessani viimeisen palan.

Juttelemme vielä kauan, niin kauan että Seokjin kerkeää tehdä yhden tarkistuksen ennen hiljaisuutta. Alamme molemmat olemaan väsyneitä ja meinaamme käydä nukkumaan, en saa kuitenkaan unta enää vaikka valotkin on sammutettu.

"Yoongi? Mä en saa unta.."

Kului hetken hiljaisuus kunnes kuulen kuiskauksen
"En mäkään.."

"Voiksä tulla mun viereen..?" Kuiskaan, sänky oli melkein omani kokoinen mutta siinä oli tyynypäässä pätkät kaiteista.

"Kai mä voin vaikkei niin varmaan sais tehä.."

Kuuntelen kuinka varoen Yoongi siirtyy oikealle puolelleni makaamaan otettuaan kenkänsä tietenkin pois. Tuo kääntyy katse minuun päin.

"Lupaathan ettet sä kuole täällä? Mä tarviin sua Hoseok" kuulen tämän hiljaisen äänen aivan vieressäni, halaan poikaa hiljaa painaen pääni tuota vasten.

"Yoongi mä en oo jättämässä sua yksin, en elletsä halua sitä" kuiskaan lempeästi siirtäen pääni pojan hartialle osittain sulkien sitten silmäni ja nukahtaen rauhallisesti...

Happy Halloween! 759 sanaa tuli, anteeks kirjottamisessa meni tosi pitkään. Tuntuu etten saanu aikaa itelleni kirjottamiseen, joten tää on tönkköö osittain. Kaikki on esiintynyt siis jo tarinassa, yritän saada seuraavan luvun mahdollisimman pian ulos luettavaksi:3~✒️