Hän, joka uneni vei

Luku 17, elämä sattuu

   Hoseokin näkökulmasta:

Herään herätyskellon jatkuvaan piippaamiseen ja raotan silmiäni. Viimeyönä nukuin todella huonosti ja nyt se kostautuu kivalla päänsäryllä. Hetken kuluttua saan nostettuani itseni ylös ja sammuttamaan herätykseni, jottei se taas pian alottaisi uudelleen. Vilkaisen samalla kelloa

"Mulla on vielä aikaa ennenkuin pitäis lähtee asemalle" mumisen hortoilessani vessaan. Katson samalla tädin makuuhuoneeseen, jossa huomaan hänet vielä nukkumassa.

Käytyäni vessassa ja tehtyäni siellä kaiken tarvittavan, siirryn pieneen keittiöön. Otan jääkaapista jotain syötävää ja laitan sitten vieresellä pöydällä olevan kahvinkeittimen päälle. Istudun tuolille syömään sen vähäisen aamupalan jonka viitsin ottaa ja kahvin valmistuessa juon sen rauhallisesti. Yritän vain saada kaiken valmiiksi mahdollisimman pian, että pääsisin nopeammin kotiin.

Palaan olohuoneeseen ja heitän ylleni samat vaatteet kuin eilen, pakaten kaiken sitten laukkuuni. Viikkaan sohvalle petivaatteeni somasti ja hymyilen itsekseni kaiken ollessa valmista. Enää tarvisi odottaa hetken, että kehtaisin lähteä kohti asemaa. Jumitun siksi hetkeksi puhelimelleni selaamaan kaikenlaisia someja.

Kellon liikahtaessa uuteen tasalukuun, päätän lähteä. Kirjoitan vielä pienelle lapulle tädilleni kiitosken ja laitan sen jääkaapin oveen, sitten otan tavarani ja siirryn eteiseen pukemaan. Lasken vara-avaimen jälleen paikalleen ja hiljaa poistun asunnosta kävellen sitten muutamat portaat alas. Pian olinkin jo kadulla katutolppien vierellä kävelemässä kohti asemaa. Muutamaa autoa lukuunottamatta, täällä ei juurikaan ollut meteliä. Vain aikuisia jotka kiirehtivät kävellen tai julkisilla töihin.

"Hyvällä tuurilla se vaunukaan ei oo kovin äänekäs ja mä saisin kouluhommia tehtyä. Jotenkin tuntuu että vaikka kuinka paljon töitä mä teen, arvosanat ei tunnu pysyvän paikoillaan. Tai sitten mä en vaan osaa oikeasti niitä ja oon koulun jälkeen ihan pulassa. Päädynpähän sitte kahvilaan tekemään lisää lomatunteja itelleni" Naurahdan itsekseni astuessani sisälle asemaan. Junani saapuisi pian taulukon mukaan, joten päädyn vain siirtymään oikealle laiturille ja ostaa sitten junasta tarvittavan syötävän. Kiiruhdan rappuset ylös ja alas ja vielä kerran ylös suunnistaessani oikealle laiturille, jonne löysinkin sitten ajoissa. Nyt saisin istua muutaman tunnin paikoillani ja nähdä sitten Yoongin. Ja kaivautua peiton alle makoilemaan hänen kanssaan.

Junan hidastaessa vauhtiaan nostan laukun kantooni ja odotan, että ovet aukaistaan. Toiset matkustajat virtaavat ulos heti kun siihen on mahdollisuus ja virran loputtua astun itse kyytiin. Etsin paikkani oikeasta vaunusta, istahdan siihen huokaisten. Toivottasti minulla on kaikki mukana. Katson vieressäni kököttävää laukkua ja totean päässäni, etten voinut unohtaa mitään. Enhän levitellyt tavaroita tädilläni juuri mihinkään.

Junan lähtiessä liikenteeseen, kaivan puhelimeeni kuulokkeet, olisi aika opiskella jotain niinkin tylsää aihetta kuin historia. Laittaisi sitten minkä tahansa aineen perään -historia, mielestäni se olisi automaattisesti vähän tylsää. Muutamaa ainetta lukuunottamatta. Pyöräytän päälle yhden lempparisoittolistoistani ja avaan sitten paksun  koulukirjan jatkaen siitä, mihin viimeksi olin jäänyt.

Tuntien pyöriessä hitaasti saavumme ilmoituksen mukaan pian Seouliin. Sain muutaman luvun luettua historian niin kiinnostavaa aihetta, ja loput ajat olinkin vain puhelimella. Katson ikkunasta nopeaan tahtiin vaihtuvaa maisemaa ja ajan hieman kuluttua huomaankin jo tuttuja rakennuksia. Ihanaa olla kotona, tai no melkein kotona. Olinhan aivan juuri vasta asemalla.

Astun junasta ulos laukkuni kanssa ja tutkin ympärilleni. Ilmeisesti Yoongi tai Taehyung ei kumpikaan ollut ottamassa minua vastaan, jonka tavallaan ymmärrän. Enhän minä niin pyytänytkään, saati ilmoittanut milloin olisin perillä. Lähden kävelemään kohti asuntoamme, joka ei hirveän kaukana nyt ole. Lisäksi sää on nyt oikein mukava ja aurinkoinen.