Hän, joka uneni vei

Luku 11, Yoongiseksuaali

   Hoseokin näkökulmasta:

Raotan silmäkulmaani herätessäni ja huomaan Yoongin hiukset ensimmäisenä, olemme nukkuneet niin että huuleni ovat koskeneet tuon otsaa. Mielestäni paras tapa herätä on juuri näin, tuo poika sai minut onnelliseksi

"Huomenta vaan" tuo sanahtaa pienesti hymyillen ja vastaan hiljaisesti huomenta, ääneni ei tunnu toimivan heti aamulla. hetken oleilun jälkeen pakotan itseni istumaan etten vain nukahtaisi uudelleen

"Taisit nukkua hyvin taas"

Vilkaisen seinäkelloa, kohta Seokjin tulisi lääkkeidenantoon, kysäisen unisena päivää joka on lauantai. Pian valkotakkinen poika ilmestyy huoneeseeni papereiden ja lääkkeideni kanssa

"Huomenta Hoseok, aamutarkistuksen aika. Lääkärit tulevat muuten pian käymään, heillä on jotain tärkeää asiaa"

Nyökkäilen hieman vetäen lääkkeeni sitten veden kanssa alas ja juoden nopeasti mehua. Kuuntelen muun tärkeän mitä hoitajallani on sanottavana jonka jälkeen tuo poistuu huoneesta. Katselen Yoongia joka oli noussut sängyltään ja seisoi nyt ikkunan vierellä katsellen ulos. Päätän itsekkin nousta ja astelen hitain askelin kohti poikaa, jalkani ovat alkaneet pitää minua taas pystyssä. Kiedon käteni tuo ympärille antaen lämpimän halauksen takaapäin.

"Älä säikäyttele" Yoongi sanahtaa laskiessani pääni pojan olalle.

"Sori, mitä ajattelit ku noin säpsähdit?" Hymähdän lempeästi katsellessani tuota

"Ähh..mietin vaa Hollya ja sitä mitä tässä lähipäivinä tulee tapahtumaan, en mitään ihmeellistä" Poika selittelee kehnosti ujuttaen kätensä kiinni käsiin, tiedän heti ettei tuon puhe ollut täysin totta.

"Yoon, älä sä murehdi musta.. Mä voin ihan hyvin ja pärjään kyllä vaikken olisikaan parhaimmassa kunnossa" Hymyilen pienesti ja suutelen pojan poskea hennosti

"Mä vaan haluun sut takas asunnolle terveenä, niinkuin ennen tätä autohommaa ku silloin meillä oli kaikki hyvin.." kuiskaus hiljentää huoneen hetkeksi ja se saa minut hieman haikeaksi

"Hmm.. mut ajattele tätä vahvuutena Yoon. Jos sitä ei olis tapahtunu, sä et olis välttämättä tajunnut tunteita mua kohtaan, sä et olis tunnustanu niitä mulle enkä mä olis uskaltanu tunnustaa myöskään, me ei oltais tiedetty meidän jakavan unia eikä me välttämättä oltais näin läheisiä" Yritän lohduttaa surrullista poikaa joka mumisee jotain ennen kääntymistään ja minun halaamista.

Pian lääkärit saapuvat ja he ajavat Yoongin ulos huoneesta, niinkuin normaalisti ja istun takaisin sängylleni. Yritän keskittyä siihen mitä he puhuvat parhaani mukaan, mutta katseeni kiinnittyy seiniin puheen ollessa sellaista mikä kulkee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ajatukseni pyörivät kuin hyrrä, en oikeastaan edes ole varma mitä kaikkea ajattelen, sillä en saa kiinni ajatuksistani kunnolla ennenkuin ne katoavat.

"Kuunteletko sinä meitä ollenkaan?"

Käännän katseeni lääkäreihin ja hymyilen hiukan nolostuneena.
"Anteeksi.. en keskittynyt.."

"Niin olemme yhdessä päättäneet että pääset lähtemään nyt kotiin, olet kehittynyt hurjasti. Mukaasi saat kaikki lääkkeesi joidenka kuurit sinun pitää syödä loppuun, jos tilanne pahentuu sinun pitää palata sairaalalle. Onko sinulla jotain kysyttävää?" Yksi lääkäreistä kertoo hymyillen ja ilmeeni kirkastuu huomattavasti kysyessä muutaman olennaisen kysymyksen.

Juttelun jälkeen minun piti vielä näyttää kuinka hyvin pystyn omillani seistä, kävellä ja esim kyykistyä. Mielestäni onnistuin hyvin siihen verrattuna, etten näitä pariin päivään ole testannut. Pikaisen korjaustuokion jälkeen saan alkaa pakkaamaan tavaroitani, olen niin innoissani että halaan jokaista lääkäriä yksitellen
"Mukavaa että viihdyit Hoseok"