Naamion Takana

Yhdestoista luku

William

En olisi halunnut työntää Raveniä pois, mutta se oli tapahtunut täysin ilman kontrollia. Nyt kun katsoin suoraan Ravenin silmiin niissä näkyi raivoa, mutta en tiennyt mistä syystä. Oliko hän minulle vihainen? Miksi?

" Olen pahoillani Raven." sanoin ja yllätyin kun kuulin oman ääneni. Se ei kuulostanut omaltani sitten ollenkaan.

" Etkö näe hän on vihainen sinulle, koska et antautunut hänelle."

" MENE POIS!!!" Huusin äänelle, mutta se tuntui vain innostuvan entisestään.

" HAhhah et pääse minusta eroon koskaan. Kuuletko William et koskaan. Olen osa sinua aina ja ikuisesti." Ääni ilkkui minulle, ja painoin käteni korvillleni.

" Luuletko että pääset minusta tuolla tavalla eroon. Olet väärässä. Olen pääsi sisällä."

" Turpa kiinni."

" William oletko kunnossa?" Raven katsoi minua huolestuneena.

" Loistavassa." sanoin vihaisena.

" Etkä ole." Hän vastasi ja näin että hänen raivonsa oli muuttunut huoleksi.

" Ah anna olla." sanoin ja otin välillemme etäisyyttä. Suoristin paitani helmaa, joka oli vinossa Ravenin jäljiltä. Yritin samalla saada hengitykseni tasaantumaan. En pystynyt kohtaamaan Ravenin katsetta. Olinhan työntänyt hänet pois ja vielä kaiken lisäksi ottanut häneen huomattavasti etäisyyttä. 

" Minun on mentävä." sanoin ja otin muutaman askeleen hevoseni luo, mutta ajatus Ravenin jättämisestä teki kipeää. 

"William. Minne aiot mennä? Olen edelleen täällä. Mentäisiinkö kamariini hieman leikkimään?"  Ääni ehdotti ja tunsin pahoinvoinnin allon liikkuvan vatsassani. 

" William." Ravenin ääni sanoi jostain kaukaa, mutta se ei enään kuulostanu häneltä. Käänsin päätäni hänen suuntaan ja näin miehen joka vainosi painajaisissani joka yö. Raven ei ollut lähelläkään, hän oli kadonnut ja jättänyt minut yksin. Purin huultani jotta en huutaisi kauhusta. Miehen kellertävät silmät katsoivat minua nälkäisesti ja hänen huulillaan karehti iljettävä hymy. Huoksin hevoseni luokse ja tartuin valjaisiin. Hyppäsin satulaan ja annoin hevoseni viedä meidät pois.

Raven mitä minulle on tapahtumassa? Auta! Kyyneleet vierivät poskilleni ja viileä tuuli paiskautui kasvoilleni.  Raven pelasta minut!!

Raven

William alkoi käyttäytyä oudosti, enkä tiennyt mitä tehdä. Hän katsoi minua oudosti. Peläten. Kun hän juoksi hevosensa luokse en estellyt. Hän oli niin kaukana enkä voisi mitenkään auttaa häntä. Katsoin kuinka hän ja hänen hevosensa katosivat näköpiiristäni. Lysähdin paikoilleni istumaan. William. Istuin paikallani katsomassa kuinka lammen vesi alkoi hiljalleen värjäytyä taivaan värien mukaan. Mitä minun pitäisi tehdä? 

Palasin koululle, mutta olin niin omissa maailmoissani että en ollut edes huomannut katsoa kelloa. Yllätyin kun huomasin sen olevan melkein kymmenen illalla. Huokaisin ja juoksin talleilta kohti poikien asuntolaan. Zero istui huoneemme kirjoituspöydän äärellä tekemässä läksyjä. Hän näytti turhautuneelta. Suljin oven tai se enemmänkin paiskautui kiinni.

" Hei!" Zero tervehti minuun katsomatta.

" Hei." Ääneni taisi kuulostaa masentuneelta sillä Zero kääntyi katsomaan minua huolestuneelta.

" Huolia rakkaudessa?" Hän kysyi. Nyökkäsin ja pudistin päätäni.

" En tiedä. Olen sekaisin. En osaa oikein sanoa mitä on tapahtumassa." huomasin puhuvani, ja Zero kuunteli valittamatta.

" Puhu hänelle. Ehkä se auttaa."

" En tiedä. Aina kun yritän puhua hänen kanssaan hän sulkee minut ulos. Emme oikeen etene minnekkään." sanoin ja kaaduin sängylleni. Päässäni pyöri vain Williamin surullinen ja pelokas ilme. En ollut koskaan aiemmin nähnyt häntä sellaisena. Enkä oikein osaa auttaa häntä. Miten voisin auttaa häntä? Luoja auta minua auttamaan häntä. 

William

Olin antanut hevoseni viedä meitä, joten kun havahduin hereille en tiennyt missä olin. Lisäksi ratsuni oli väsynyt, joten jos koululle olisi pitkä matka, joutuisin viettämään yön metsässä. Päätin antaa hevoseni levätä, joten rakensin nuotion ja sytytin sen palamaan. Istuin nuotion äärellä ja tuijotin tähtitaivaalle. Musta taivas oli täynnä kirkkaana loistavia tähtiä. Raven olen pahoillani.

Painajaiseni alkoi samalla tavalla, kuten se päivä jolloin aurinko ei enään paistanut. Käteni olivat sidottu taakseni, haistoin palaneen käryn nenässäni. Hengitin katkonaisesti. Huone oli pimeä enkä kuullut ympäriltäni mitään. Paniikki velloi sisälläni ja jouduin taistelemaan sitä vastaan. Yritin saada käsiäni pitelevien köysien irtoamaan, mutta mikään ei auttani. Ne oli taiottu niin että ne avautuisivat vain omistajansa käskystä. Suussani maistui kitkerälle, ja ajatukseni olivat vielä sumeita. Pinnistelin pysyäkseni valppaana, mutta paniikki teki siitä vaikeaa. Miksi? Miksi minä? Jotain märkää valui poskiani pitkin ja olisin pyyhkinyt kyyneleeni pois jos vain käteni olisivat liikkuneet.  Isäni oli sanonut että tosi mies ei itke. 

Jostain etäältä alkoi kuulua askelia, ja sitten näin oven raosta valoa. Pidättelin hengitystäni, kun kuulin oven kahvan kääntyvän. Kaappaajani seisoi ovella ivallinen hymy kasvoillaan, ja hän kantoi isoa lyhtyä. Valo sokaisi minut pitkän pimeyden jälkeen, joten katsominen tuntui epämukavalta.

" Ollaankos täällä jo hereillä." Miehen ääni oli epämukava, ja sai jokaisen soluni haluamaan paeta. Valitettavasti pakeneminen ei tullut kuuloonkaan. Ranteideni köysi oli sidottu tiukasti jonnekkin kiinni eikä sitä saisi irti, ellei tämä mies henkilö sitä haluaisi.

" Ollaanpas sitä niin urheita! Luuletko että isäsi tulee pelastamaan sinut?" Mies kysyi. Purin hammastani yhteen sillä vastauksellani ei olisi mitään väliä. Tämä mies. Tämä kaappari oli yhtäkuin kuollut.

" Jos luulet näkeväsi enään päivän valoa, olet väärässä. Tämä paikka tulee olemaan viimeinen leposijasi. Ennen kuolemaasi saat luvan anella anteeksi antoa, jota ei sinulle suoda."  Mies sanoi ja astui peremmälle huoneeseen. Hän laski lyhdyn huoneen seinän vierustalla olevalle pöydälle. Nyt kun silmäni olivat tottuneet valoon, pystyin tunnistamaan miehen.  Aquil oli hänen nimensä. Hän oli yksi palatsin palvelijoista. Hänen veljensä oli kuollut ruoskani iskuihini.

" On koston aika prinssi William." Aquil sanoi sen niin että kylmät väreet liikkuivat selkäpiissäni. Mies kääntyi katsomaan minua silmiin ja ensimmäisen kerran elämässäni tiesin mitä pelko todellisuudessaan oli. Ne kellertävät silmät olivat täynnä vihaa, ja se viha oli kohdistettu minuun.

***

William nukkui lähes sammuneen nuotion äärellä. Hänen otsansa helmeili hiestä, ja hän vaikersi unissaan. 

" Raven pelasta minut. Raven. Raven." William hoki rakkaimpansa nimeä kuin rukousta. Mitä William ei tiennyt että hänen rukouksensa oli vastattu.