Getting to know my boyfriend

Totuudet tulille

Kävelemme katua pitkin, eikä minulle ole mitään hajua siitä, mihin olemme menossa.
Ilmassa on syksyistä sumua. Tänä aamuma oli kuulemma jopa -5°C pakkasta.

Päätän avata keskustelun viimein:

"Kauanko me tunnettiin?"
Sanon sen imperfektissä, ja toivon Tuomaksen ymmärtävän, miksi. Siltä näyttää, koska hän vastaa:
"Me tavattiin seiskaluokalla, oltiin samalla luokalla. Mulla oli ehkä maailman isoin ihastus suhun" ,poika naurahtaa lauseen loppuun.
Vilkaisen häntä ja näen tämän hymyilevän. Huomatessaan katseeni, hän vakavoituu.

"Tää ei voi olla pelkkiä sun kysymyksiä mulle. Kai sullaki on mielipiteitä asioihin, vai?"

Nyökkään, vaikken kyllä ole varma. Haluan nähdä, onko.

"Okei, miten olis..- Kuuluuko ananas pitsaan?"

Naurahdan kysymykselle, mutten edes mieti asiaa hetkeäkään.
"Ei tietenkään!"
Tuomas virnistää, ja viimein katsoo minua.
"Pihla oli samaa mieltä."

Olemme hetken hiljaisuudessa.
Tuntuu oudolta ja oikeastaan ihan vitun hirveältä, että hän ajattelee, ettei Pihlaa enää ole. Ehkä olisi kaikille helpompaa, jos olisin vain hän? Oppisin kyllä kaiken, mihin hän oli tottunut. Mutta olisinko onnellinen..?

"Kuule.." ,aloitan.

"Niin?"

"Mä en ehkä oo se Pihla kenet sä tunsit, mutta mä haluun tuntee sut. Toivottavasti säkin mut."

Sanon sen itsevarmasti, enkä välitä, vaikka hän hämmentyisi. Se on tasan se, mitä ajattelen. Ja jossain takaraivossani piilee ajatus siitä, että aina pitää olla rehellinen. En tiedä, onko se vanhaa Pihlaa. Mutta oikeastaan en välitä.

Tuomas pysähtyy, ja teen samoin.
Käännymme kasvot vastakkain.

"Maailmassa ei oo mitään mitä en haluais enemmän" ,hän sanoo.
Tunnen ruskeat silmät katsovan minua, ja perhosten vatsassani lentelevän päin vatsan seinämiä.
Hymyilen ujosti hänelle ja katson maahan.

"Okei, mistäs aloitettais?" ,kysyn.

Matkalla - ties minne -, me alamme pikku hiljaa tuntea toisiamme. Tuomas kyselee mielipiteistäni ja kaikesta sellaisesta, joka ei liity vanhaan elämääni mitenkään, ja johon osaan vastata. Minä taas kysyn hänen elämästään kaikkea.
Saan esimerkiksi tietää, että hänellä on kolme sisarusta; 3-vuotias Touko, 9-vuotias Emilia ja 14-vuotias Elisa. Lisäksi heillä on neljävuotias maatiaiskissa, Tassu. Kuulemma tämä on Emilian paras ystävä, aina tytön kanssa kaikkialla. Tuomas kertoi, että hän ottaisi kissan kouluunkin, jos millään saisi.
Heidän perheensä asuu vain pari korttelia meidän taloltamme, me kuljimme aina kouluun kahdestaan.
Niin, käymme samaa lukiota, ensimmäistä luokkaa. Se on aivan tavallinen lukio, ja Tuomas kertoi, että olin todella hyvä oppilas. Olin auttanut häntä ties monet kerrat kokeista läpi pääsemisessä.

Minä ja Tuomas seurustelimme kahdeksannelta luokalta asti.

Mutta kun kysyin, miksi vanhempani olivat niin vaikeina aiemmin, Tuomas hiljeni.

Yritän hiillostaa häntä oikein olan takaa.

"Hei, mun on pakko saada tietää!" ,korotan ääntäni kun hän ei vastaa, ja otan häntä käsivarresta kiinni että tämä pysähtyisi.
Tuomas kääntyy puoleeni ja näyttää juurikin siltä, ettei haluaisi puhua asiasta.
"Pihla, voitko vaan antaa sen olla?" ,hän kysyy hiljaa. Melkein liian hiljaa. Mielenkiintoni heräsi, ja minun tarvitsee saada tietää.

"..En."

Katson häntä tuimana.
Poika huokaisee ja katsoo minua silmiin. Sitten hän viimein sanoo:
"Sut raiskattiin, kun me oltiin just alettu seurustelemaan. Sun vanhemmat syytti mua siitä silloin, koska en ollu sun kanssa sinä päivänä. Ja se aiempi oli sitä, ettei ne haluais sun saavan tietää siitä. Ne kai luulee et järkyttyisit liikaa."
Tuomas sanoo sen kaiken ilman tunnetta äänessään.

Sen sijaan minun silmiini nousevat kyyneleet.
"K-kuka sen teki?"

Poika kurtistaa kulmiaan ja katsoo jonnekin taakseni.
"Sä..et koskaan kertonu."
Tuijotan häntä tyhmänä.
"Mitä??"

"Nii, ja nyt me ei koskaan saada tietää."

Nonni, nyt on ainaki yks syy miks haluaisin muistini takasin..

"Enkö mä luottanu suhun?"

Tuomas painaa huulensa yhteen ja välttää silmiäni yhä. Ei kai hän loukkaantunut tuosta?

"Ehkä et. En mä tiiä. Mut sen jälkeen sä et halunnu olla ees tekemisissä mun kanssa ties kuinka kauan."

Katson maahan ja tunnen oloni typeräksi. Miks olin tollanen?
Tai siis, ymmärrän että se on ollu hirveä kokemus ja kaikkea, mutta eihän se nyt Tuomaksen syy ollut. Entä jos väitin niin? Ja siksi vanhempanikin syytti sitä poikaparkaa?

"Mun elämä onki ollu aika monimutkasta.." ,huokaisen.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Tuomas tarttuu kädestäni ja lähtee juoksemaan alas katua. Minun on seurattava, vaikkakin mielessäni pyörii nyt vain se raiskaamiskohu.