Mitä tekisit, jos poika/tyttöystäväsi unohtaisi sinut ja kaiken yhdessä kokemanne? Pystyisitkö jättämään hänet, vai tutustuisitteko toisiinne uudelleen, vaikka itse tuntisitkin kumppanisi läpikotaisin?
Mutta todellisuudessa et tuntisi häntä laisinka...
Tuomas pysähtyy vasta silmän kantamattomiin avautuvan metsän kohdalla.
Kuinkahan monta kilometriä täältä on takaisin kotiin..?
Poika katsoo metsää silmät loistaen ja sitten kääntyy puoleeni. "Tää on se paikka."
Metsä on lumoavan näköinen tähän aikaan vuodesta. Jään tuijottamaan sitä.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
Kun katson taas Tuomakseen, tajuan hänen tuijottaneen minua kokoajan.
"Mitä, onks tää jotenki erityinen metsä?"
Typerä kysymys. Tietenkin tämä on, ei hän muuten olisi minua tänne tuonut.
Poika huokaisee ja koskettaa nenääni sormenpäällään. "Täällä mä pyysin sua mun tyttöystäväks."
Ei soita kelloja. Metsä näyttää vain kauniilta, muttei se saa aikaan minkäänlaista tunnetta.
"Sori, mä en muista" ,sanon hiljaa. Hän huokaisee ja nyökkää. "Niin mä arvelinki. Mut ei se mitään, ehkä vielä joku päivä."
Tuntuu ikävältä tuottaa pettymys kaiken tänne kävelemisen jälkeen. Olemme hiljaa hetken.
"Voitaisko me mennä teille?" ,rikon jälleen hiljaisuuden. Tuomas nostaa oikeaa kulmakarvaansa minulle, mutta hymyilee sitten. "No jos sä kerran haluat.." Tartun poikaa kädestä ja odotan, että hän näyttäisi minulle tietä. Hänen kätensä tuntuu kylmältä omassani, mutten välitä. Pidän hänen kosketuksestaan, sen huomasin jo heti tavatessani hänet.
Lähdemme kävelemään toiseen suuntaan kuin mistä tulimme, ja pian saavummekin kaksikerroksisen, harmaan puutalon luokse.
Talon etupihalla näkyy jonkinlainen esterata, ehkä keppihevosille. Lisäksi pihalla on hiekkalaatikko ja sen vieressä pieni keinu, joka varmaan menisi kasaan Tuomaksen 180-senttisen kehon alla.
Kun olemme astumassa sisäpihalle, huomaan etuoven avautuvan ja sieltä kurkistavan pellavapäisen pikkupojan. Hän hymyilee, kun näkee Tuomaksen. "Isoveli!" ,hän huudahtaa suloisesti. Tuomaksen kasvoille nousee nopeasti hymy, ja hän kiirehtii edeltäni ovelle. Tämä nostaa sukkasillaan olevan pojan ilmaan kuin höyhenen, ja pyörittää häntä kaksi kertaa ympäri. Lapsi nauraa vielä silloinkin, kun Tuomas ottaa tämän syliinsä ja kääntyy minua kohti.
Mutta nähdessään minut pellavapäinen poika lopettaa nauramisen ja katsoo minua kummaksuen. "Kuka tuo on?" Tuomas näyttää hieman eksyneeltä, eikä osaa sanoa mitään pojalle.
Olen tämän kaiken jälkeen tullut siihen tulokseen, että tuo pieni poika on Touko, perheen 3-vuotias iltatähti.
Astun Tuomaksen viereen ja katson Toukoa hymyillen. Yritän pitää kiusallisen olotilani piilossa häneltä, kun sanon: "Tämä pikkumies taitaa olla Touko." Pörrötän pojan hiuksia ja tämä hymyilee. Hän on todella suloinen kolmevuotias. Hymyillessään hänen pikkuruiset hampaat tulevat esille ja siniset silmänsä loistavat auringonvalossa.
Lopetettuani tunnen Tuomaksen katseen taas minussa. Hän hymyilee, mutta ei samalla tavalla kuin yleensä. Siinä on jotain mystistä. Kuin hän ajattelisi jotain oikein kovaa.
"Sisälle!" ,Touko anelee ja haluaa selvästi pois täältä kylmästä. Tuomas avaakin oven ja laskee pojan eteisen lattialle. "Hakisitko äidin?" ,hän kysyy Toukolta, joka kipittää heti syvemmälle talon sisälle.
Ennen kuin astumme sisälle, minä kysyn kuiskaten Tuomakselta: "Miten se ei voi muistaa mua?" Hän näyttää vaikealta, ja hetkeen en usko hänen vastaavan mitään.
"Onnettomuudesta on jo kolme viikkoo, etkä sä käyny meillä usein. Oikeestaan ehkä kerran vuodessa. Et koskaan kunnolla tutustunu mun sisaruksiinkaan." Hänen ilmeestään voin päätellä, että hän olisi halunnut että olisin tutustunut. Tai että vanha Pihla olisi tutustunut.
°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°°
"Vai menetit sinä muistisi.."
Tuomaksen äiti Helena on todella mukavan oloinen nainen. Hän selvästi tykkäsi minusta aiemmin, toivottavasti pitäisi vieläkin.
Tuomaksen isää en ole nähnyt vielä, hän ei kai ole kotona.
Istumme keittiön pöydässä vierekkäisillä paikoilla Tuomaksen kanssa, samalla kun Helena pesee tiskejä ja samalla yrittää saada Toukoa irrottamaan hänen jalastaan, jossa poika roikkuu.
Tuomas yllättää minut ottamalla pöydän alla reidelläni lepäävästä kädestäni kiinni. Katson häntä ihmeissäni, mutta tämä pitää katseensa edessään. "Joten, äiti.. Onko isä tulossa kotiin?" ,hän kysyy äidiltään. Pieni Touko irrottaa viimein äitinsä jalasta ja kääntyy meitä kohti silmät suurina. "Isi?" ,hän sanoo surullisesti.
Päähäni nousee ajatus siitä, että ehkä heidän isänsä on alkoholisti tai hänellä on jokin sairaus. Miksi muuten kaikki olisivat noin hiljaisia ja surullisia hänestä puhuessaan?
"Eiköhän se jossain vaiheessa. Voitte mennä yläkertaan Tuomaksen huoneeseen jos haluatte" ,Helena välttää koko aiheen. Vilkaisen poikaystävääni ja sitten uudelleen Helenaa. Tuomaksen katse on tuima mutta itsevarma. Hän antaa sillä ymmärtää, että tietää mitä tekee. "Sano jos tarviit apua jossain, okei?" ,hän vielä sanoo äidilleen samalla kun nousee. "Kyllä kyllä, menkäähän nyt." Nousen Tuomaksen perässä ja me kiipeämme portaat yläkertaan.
Tuntuu oudolta olla jonkun kodissa, kenet minun kuuluisi tuntea ja muistaa.
°°°°
"Emilia, tänne se!! Se on mun omaisuutta!" ,kuuluu Tuomaksen viereisestä huoneesta.
Olemme juuri astumassa Tuomaksen huoneeseen, mutta huudon kuullessani käännyn pojan puoleen. "Pitäiskö käydä..?" ,kysyn hiljaa, ja tämä käveleekin suoraan sille ovelle, josta huuto kuului. Hän koputtaa, jolloin kaikki äänet loppuvat. Syvä hiljaisuus. "Tytöt, avatkaa" ,Tuomas sanoo matalalla äänensävyllä. Siitä tulee melkein mieleen joku isä, joka on juuri ottamassa tyttärensä vakavaan puhutteluun.
Ovi aukeaa ja Tuomas astuu heti sisään vetäen minut mukanaan.
Huone on katosta lattiaan vaaleanpunainen, ja siellä on kaksi pientä sänkyä. Tai no, toinen niistä on kyllä normaalikokoinen, mutta silläkin on vaaleanpunaiset lakanat, joissa kukkia. Huoneen nurkissa on kaikenlaisia leluja; nalleja, prinsessanukkeja, kirjoja ja värikyniä. Ja keskellä huonetta seisoo vierekkäin hyvin viattoman näköiset kaksi tyttöä.
Pienemmällä on yhtä vaaleat hiukset ja siniset silmät kuin Toukolla, mutta vanhemmalla on ruskeat hiukset ja silmät aivan kuin Tuomaksella. Emilia ja Elsa.
Tuomas ristii kätensä rinnalleen ja katsoo tyttöjä vuoronperään. Minäkin katson heitä mutta yritän hymyillä ymmärtäväisesti. "Riitelettekö te taas?" ,Tuomas kysyy. Kummatkin sanovat eri vastauksen: Elisa sanoo kyllä, Emilia ei. Tuomas huokaisee syvään. "Mistä tällä kertaa? Ottiko Emilia jotain sulta, Elisa?"
Elisa nyökkää heti, ja Emilia näyttää syylliseltä. "Emilia, näytä" ,Tuomas jatkaa. Tyttö ottaa selkänsä takaa jotakin ja avaa kämmenensä meidän eteemme, jotta näkisimme sen. Siinä on pieni, rypistynyt paperilappu jossa lukee selkein kirjaimin: Mä tykkään susta. Hymyilen salaa mutta yritän pitää kasvoni peruslukemilla. Tuomas katsoo jälleen tyttöjä, tällä kertaa hämillään.
"Kuka tän anto sulle?" ,hän kysyy Elisalta. Tyttö katsoo lattiaan ja sanoo sitten hiljaa: "Yks Aleksi." Sitten hän nostaa katseensa ja muuttuu vihaiseksi. "Mut ei se teille kuulu! Ette ois saanu puuttuu koko asiaan!" Elisa ryntää huoneesta ja me jäämme sanattomina Emilian eteen, joka tiputtaa paperilapun lattialle aivan kuin sillä ei olisi enää mitään merkitystä.
