Getting to know my boyfriend

Vahvempi kuin koskaan

"Vaikuttaa siltä, että sait eilen paniikkikohtauksen" ,lääkäri puhelee.
Istun tuolilla hänen työpöytänsä edessä ja hiplaan raidallisen paitani helmaa hermostuneena.
"Se oli tosi pelottavaa" ,saan sanottua.
Lääkäri on mukavan ja lempeän oloinen, nuori mieslääkäri. Hän kuulemma oli myös mukana leikkauksessani sinä iltana. Hänen nimensä on Brendon James, kuulemma puoliksi amerikkalainen. Suomea tämä kuitenkin puhuu sulavasti.

"Uskon sen. Mitä oli tapahtunut juuri ennen kohtausta?"

Mietin hetken ja sitten muistan kaiken selvästi.
"M-Mä tajusin, etten koskaan pääsis eroon mun menneisyydestä. Ja sit kaikki sisällä pidetyt tunteet vaan purkautu" ,selitän epävarmana.
Lääkäri James kuitenkin hymyilee minulle ystävällisesti ja vakuuttaa, että pääsen kyllä yli menneisyydestäni. Hän sanoo, ettei ole syytä huoleen, mutta minun kannattaisi olla miettimättä niitä pahoja asioita, ettei kohtaus tule uudelleen.

"Kysyin muuten äidiltäsi, ja hän sanoi, ettei sinulla ollut ennen mitään paniikkikohtauksia. Vaikka se fakta ei ehkä tee oloasi paremmaksi, mutta se todistaa, että et ole samanlainen kuin ennen. Olet vahvempi ja taitavampi. Ja vaikka välillä olisi vaikeaa, tiedät kyllä että jaksat. Olet yhtä vahva kuin kaksi ihmistä yhteensä."
Kun Brendon lopettaa selostuksensa, kyynel tipahtaa poskeani pitkin reidelleni ja tunnen oloni niin pieneksi; pieneksi tässä isossa maailmassa.
Lääkäri huomaa reaktioni, nousee pöytänsä äärestä ja kumartuu eteeni.
Uskallan katsoa häntä silmiin, ja silloin tämä hymyilee.
"Ei mitään hätää" ,hän kuiskaa, ja vain ne pienet ja lyhyet sanat saavat minut rauhalliseksi.
Hetken olemme aivan hiljaa.

Sitten hän nousee ja kääntyy selkä minuun päin.
"Jos sinulla ei ollut muuta.." ,hän sanoo ajatuksissaan.
Nousen nopeasti tuolilta ja nappaan reppuni lattialta.
"Ei ollu. Moikka" ,huikkaan nolona itkemisestä.
Lääkäri James heilauttaa kättään ilmassa hyvästiksi ja sitten minä poistun huoneesta.
Pidättelen kyyneleitä koko matkan koululle.

••••••••••••••••••••••••••••••••••••••••••

Harmikseni tulen koululle juuri kymmenen välitunnin aikaan, ja kaikki oppilaat ovat liikkeellä käytävillä ja naulakoilla.
Yritän luikahtaa tyttöjen vessaan ruotsin luokan vieressä, mutta eteeni ilmestyy väkijoukosta tuttu kasvo.
"Missä vitussa sä oot ollu?" ,Katri kysyy nyrpiintyneellä ilmeellä.
Yritän mennä hänen ohitseen, mutta tämä astuu tielleni.
"Sä et mee minnekkään."
Tekisi mieli itkeä, huutaa ja raivota. Miksi hän on tuollainen? Onko hän aina ollut tuollainen? Onko tuo tosiaan paras ystäväni?

"Pihla..?" , matala ääni kuuluu takaani.
Käännyn nopeasti ja onnekseni puhuja on Alex.
Ennen kuin Katri ehtii tarttua käteeni ja estää minua, minä astun kaksi pitkää askelta Alexin vierelle.
Seison lähes kaksimetrisen ja lihaksikkaan pojan vierellä kuin hän olisi oma henkivartijani, ja käännyn Katria päin, yrittäen näyttää mahdollisimman itsevarmalta.
"Mun ei tarvii kertoo sulle mitään. Ehkä sun pitäis ite miettiä, miten käyttäydyt mua kohtaan" ,sanon.
Nyt punahiuksinen tytön kasvoille nousee ohut puna. Ehkä se on häpeä, taikka sitten viha.
Hän vain hymähtää, vilkaisee Alexia hieman surullisesti ja kävelee nopeasti ohitseni tönäisten minua käsivarteen. En ole huomaavinaankaan, vaikka se sattuukin.

Alex näyttää hämmentyneeltä.
"Mitä hittoo just tapahtu?" ,hän kysyy toista kulmaansa nostaen.
Kohautan olkapäitäni välinpitämättömästi, mutten voi olla hymyilemättä itselleni. Lääkäri Jamesin sanat kaikuvat mielessäni.

"Olet vahva."

Ravistelen itseni takaisin tähän hetkeen ja katson Alexin kauniin ruskeita silmiä.
"No, mennäänkö?" ,kysyn hymyillen. Olen kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka oikeasti olen enemmän kuin ylpeä itsestäni. Tuo äskeinen oli ensimmäinen askel uuteen elämääni. Vapaaseen sellaiseen. Siinä elämässä en olisi vanha Pihla, vaan aivan uusi Pihla. Ja se Pihla ei enää itkisi turhista asioista, vaan olisi vahvempi kuin koskaan.

Vedän Alexia kädestä ruotsin luokkaan, ja ovi sulkeutuu perässämme. Olemme viimeiset luokassa.
Meillä lukiossa tunnit alkavat yleensä silloin, kun yläasteelaisilla alkaa välitunnit. Eli tasalta. Ei tietenkään aina, joskus tunnit kestää 90 minuuttia, mutta yleensä.

"Alex, Pihla.. Olette myöhässä" ,ruotsinopettaja Kimmo sanoo rauhallisesti, mutta voin kuulla hänen äänestään pettymyksen.
"Mä-" ,aion selittää. Alex kuitenkin tarttuu minua hellästi käsivarresta osoittaen, että hän hoitaa tämän.
Vilkaisen poikaan ja annan hänelle sen kunnian.
"Me ollaan tosi pahoillamme, mutta oli pakko opiskella vielä vähän siihen tänpäiväseen ruotsin kokeeseen."
Poika sanoo sen niin suloisella ja viattomalla äänellä, että minä hymyilen salaa. Pidän häntä todella viehättävänä juuri sillä hetkellä.
Kimmo katsoo Tuomasta kulmiensa alta, mutta sitten hymyilee.
"Hienoa, sittenhän teillä menee varmasti hyvin kokeessa."
Pidättelen naurua. Minulla ei ollut mitään tietoa mistään kokeesta.

Ja niin kuin saattaa arvata, kokeeni menee aivan penkin alle. Kun palautan sen tunnin lopussa opettajalle, selitän jotain siitä onnettomuudesta ja siitä, etten muista mitään mitä tunneilla on käyty. Tämähän on kuitenkin vasta toinen koulupäiväni.
Opettaja katsoo minua ensin niin kuin ei uskoisi, mutta sitten hänen ilmeensä kirkastuu.
"Ainiin, siitä olikin puhetta opettajanhuoneessa. Anteeksi Pihla, eihän sinun olisi tarvinnut tehdä tätä koetta. Ensi kerralle olet sitten harjoitellut."
Nyökkään ja katson hymyillen, kun Kimmo repäisee koepaperini kahtia.
"Noin. Ja ei muuta kun hyvää päivänjatkoa" ,hän virnistää.
Lähden luokkahuoneesta tyytyväisenä.
En voi olla silti kauhistelematta, miten Alexin koe meni.
Mutta kai se nyt luki siihen..

Löydänkin pojan naulakoilta laittamassa sinistä farkkutakkia valkoisen hupparinsa päälle.
Nojaan seinään hänen vieressään.
"Tais mennä ihan vituiks?" ,kysyn ja yritän pitää vakavan ilmeen kasvoillani.
Hän tuhahtaa itsekseen.
"Ei ois voinu mennä huonommin. Ja mä ku tosissaan yritin!"
Huvittuneisuuteni katoaa sillä sekunnilla, kun huomaan, että hän on selvästi tosi pettynyt itseensä.
"Hei" ,sanon ja astun hänen eteensä. Kaksi ruskeaa nappsilmää katsoo minua intensiivisesti.
"Vaikkei se oiskaan menny hyvin, tiiän et ens kerralla menee. Mä voin vaikka auttaa sua harjottelussa."
Viimein poika hymyilee ja tartuttaa sen minuunkin.
Hän astuu lyhyen, hitaan askeleen lähemmäs. Tunnen sydämeni pomppivan rinnassani hullun lailla.
En saisi tuntea näin, minulla on poikaystävä. Mutta silti jokin pidättelee minua paikoillaan kuin jäätyneenä, kun Alex laskeutuu korvani juurelle ja kuiskaa:
"Kiitti."

Kylmät väreet saavat ihoni kananlihalle ja minä henkäisen äänettömästi. Toivon hänen lopettavan, mutta samaan aikaan en.

Ja silloin näen sivusilmällä Alexin taakse ilmestyvän tutun näköisen pojan.
Työnnän kädelläni Alexin poispäin minusta. Hänen kasvoillaan värähtää jokin, ja sitten hän näkee kiusallisen katseeni ja kääntyy.

"Kappas, Tuomashan se siinä" ,hän sanoo ja ojentaa kätensä heittääkseen äijähalaukset tämän kanssa.
Mutta Tuomas vain tuijottaa häntä, eikä hän ole iloinen. Jos totta puhutaan, tuntuu kuin hänen korvistaan lähtisi mustaa, vihaista savua.