Getting to know my boyfriend

Metsä ja Tuomas

Makaan pehmeän viltin päällä Tuomaksen kainalossa.
Yläpuolella heiluu korkeat koivut, joissa on vielä pari lehteä.
Asetan takkiani paremmin, koska kylmät väreet kulkevat ihollani. Alkaa tosiaan olla aika viileää. Talvi tekee tuloaan, enkä pidä siitä. Vaikka en muistakaan näkeväni yhtään talvea, mutta tiedän sen olevan kylmä. Eikä mikään kylmä voi olla hyvä.

"Onks sulla kylmä?" ,Tuomaksen pehmeä ääni katkaisee ajatukseni.

"No vähä" ,vastaan heti.

Hän asettaa käsivartensa niskani taakse ja kämmenensä olkapäälleni. Hän vetää minua vielä enemmän kiinni kylkeensä.
Olemme hiljaa.
Jossain raakkuu varis.
Hetki on täydellinen.
Niin täydellinen, että odotan jotain tapahtuvan. Jotain, joka pilaisi hetkemme. Alan tottua sellaiseen.

Ja aivan niinkuin arvasinkin, puhelimeni soi taskussani. Soittoäänenä toimii Imagine Dragonsin believer. Nousen nopeasti istumaan ja otan puhelimen kylmälle kädelleni. Tuijotan sen näyttöä.
Tunnen Tuomaksen katseen, kun hän kysyy:
"Eks aio vastata?"

Silloin painan vihreää luuria ja asetan puhelimen korvalleni.

"Missä sä oot!?" ,kuuluu Katrin kimeä ääni toisesta päästä.

"Oo niin kiltti äläkä kantele meis..-" ,yritän pyytää.
Hän kuitenkin keskeyttää lauseeni:
"Ainii, säähän oot tietenki Tuomaksen kanssa. Ei hitto Pihla! Millanen susta on tullu!?"

Ystäväni, itseasiassa ainoa sellainen, kuulostaa oudon vihaiselta. Mietin vain, miksi tämä on niin iso asia. Ja samalla minua vähän loukkaa se, kuinka hän huutaa minulle.

Nyt Tuomas nousee istumaan vierelleni ja katsoo minua kulmat kaarella surullisesti.

"Tää on kaikki mun syytä" ,hän sanoo melkein äänettömästi.
Huokaisen ja suljen sitten puhelun jättäen Katrin huutamaan minulle aivan rauhassa.
Katson poikaystävääni silmiin ja sanon rauhallisella äänellä:
"Tuomas Kemppainen; tää ei oo sun syytä."

Hän hymyilee vähän ja asettaa kätensä reidelleni.

"En tiiä mitä tekisin ilman sua."

Sanat ja hänen kosketuksensa saavat kylmät väreet virtaamaan nopeasti selkääni pitkin.
Värähdän ja nojaan suutelemaan Tuomasta.
Juuri, kun huulemme ovat koskettamassa, jostain kuuluu yskäisy.

Säikähdän niin, että horjahdan taaksepäin, mutta Tuomas saa minut kiinni ennen kuin kaadun. Hän pitelee kättään selkäni takana ja sitten me kummatkin katsomme, mistä ääni kuului.

Edessämme seisoo hyvin pitkä henkilö. Kun saan selvää hänen kasvoistaan, tiedän heti, kuka hän on.

"Alex?" ,yllätyn.

Hän ristisi kätensä rinnalleen ja katsoo meitä kulmiensa alta. Ihan kuin hänellä olisi oikeus tuomita toimintaamme.

"Mun pitää puhua sun kans, Tuomas."

Asia kuulostaa vakavalta.

"Mut- Miten sä löysit tänne?" ,kysyn nopeasti.

"Snäppikartta" ,Alex vastaa lyhyesti ja ojentaa sitten kätensä Tuomakselle.
Tunnen pojan käden silittävän selkääni. Sitten hän ottaa Alexin avun vastaan ja tämä vetää hänet pystyyn. Minä jään istumaan viltille, kun pojat kävelevät puiston reunaan ja juttelevat selvästi jostain vakavasta.

Kaadun selälleni ja huokaan.
Mun elämä on niin outoo. Enkä ees oo varma, onko tää mun elämä laisinkaan.

•••••••••••••••••••••••••••••••••••••••••••

Viimein nuo kaksi poikaa saavat keskustelunsa päätökseen ja näen kaukaa Alexin kävelevän katua pitkin kohti koulua. Tuomas sen sijaan kävelee pitkiä askelia luokseni ja alkaa pakata reppuaan.

"Mut eihän me ees ehitty syyä niitä eväitä" ,totean pettyneenä.
Tuomas ei näytä edes kuuntelevan.

"Huhuu?" ,yritän saada hänen huomionsa minuun.
Hän ravistaa päätään.
"Siis mitä?"
Huokaisen lyhyesti.
"Mihin me nyt sit mennään?"

Tuomaksen katse harhailee jossain puiden kätköissä ja laskeutuu sitten taas reppuunsa, jota hän on sulkemassa.

"No sulla on treenit puolen tunnin päästä, mut älä musta huolehi" ,hän sanoo selvästi ajatuksissaan.
Minä nousen nopeasti maasta ja siirryn hänen eteensä. Katsomme toisiamme sekunnin ajan, ja sitten varmistan:
"Onhan kaikki varmasti hyvin?"

"Joo, mähän sanoin: älä musta huolehi" ,hän vastaa ja nostaa sitten reppunsa selkäänsä.

Me emme sano hyvästejä, emme suutele, emme halaa. Tuomas vain kävelee pois, ja minä menen toiseen suuntaan, kohti koulua.
Tiedän Alexin sanoneen hänelle jotain, mikä sai tämän taas tuollaiseksi, mutta hän ei selvästi halua kertoa, mitä se oli.
Pitää yrittää hyväksyä, etten ole enää se sama Pihla, eikä hän voi luottaa minuun niinkuin ennen.

Vaikka se sattuukin enemmän kuin luulin.