Opettelimme elämään ilman toivoa

18.

Tulin ulos keskustan kahvilasta, missä olin juonut yhden erikoiskahvin ihan vain kuluttaakseni aikaa. Sakari käveli perässäni nöyrästi ja seisahduin kadunkulmaan sytyttämään tupakkaa. Ojensin askia seuralaiselleni, joka otti röökin ja antoi minun sytyttää sen.

Olimme puhuneet kahvilla aika vähän, Sakari näytti todella väsyneeltä enkä uskaltanut oikein kysyä, miten sillä menee.

“Koulu on ihan just ohi”, se sanoi ja hymähdin. En jaksanut edes muistaa, millaista oli käydä koulussa, koska olin jättäytynyt yläasteen jälkeen pois maailmankartalta. Sakarilla olisi vielä muutama vuosi opintoja jäljellä, koska se varmasti lähtisi toisen asteen opintoihin. Se olisi pelkästään fiksua.
“Eiks se oo hyvä asia?” kysyin.
“Joo”, Sakari vastasi vähän viipyilevästi. “Pitäs vaa kestää sitä, mitä on päättäny tehä.”
“Niin se taitaa olla kaikilla.”

Sakari poltti nopeammin kuin minä nykyään, se tumppasi röökin kengänkärjellä ja katseli minua sen aikaa, että tein samoin.

Se ei näyttänyt vaikealta, mutta tiesin, ettei se itse tulisi halaamaan, vaikka selkeästi halusi. Niinpä astuin lähemmäs sitä ja se melkein sinkoutui syliini. Tästä oli tullut vähän niin kuin meidän juttumme, Sakari halusi turvaa ja minä halusin edes hetken läheisyyttä, joten molemmat voittivat.

Puristin sitä tiukasti itseäni vasten ja Sakari hengitti syvään painaessaan kasvojaan kaulaani vasten. Se tuntui lämpimältä ja niin elävältä minua vasten, etten olisi koskaan halunnut päästää siitä irti. Se puristautui tiukemmin syliini ja minusta tuntui, että olisin voinut pyytää sitä minne vain ja se olisi lähtenyt.

Pussasin sen poskea, kun irtaannuimme ja se katseli minua vähän aikaa arvioivasti. Hymyilin vinosti ja Sakari hymyili takaisin pudistellen päätään. Sen elekieli oli rentoa ja se vaikutti hetkellisesti tyytyväiselle oloonsa, joten se oli plussaa.

“Nähään taas”, Sakari totesi ja nyökkäsin. Katselin, kun se käveli pois luotani pää pystyssä ja tajusin hymyileväni vielä silloinkin, kun se oli jo kadonnut näköpiiristäni.

Käännyin kävelemään kotini suuntaan, mutta en kerennyt edetä kuin muutaman korttelin verran, kun minua lähestyi mies, joka näytti heti sille, että sen kanssa tulisi hankaluuksia.

Katsoin ympärilleni, olimme keskellä pienempää sivukatua, jonne harvempi tuli, koska se päättyi autolla umpikujaan. Nämä olivat kaupungin vanhoja rännikatuja, joissa talot olivat lähellä toisiaan ja tiellä mahtui hädin tuskin nykyajan auto ajamaan ilman, että sivupeilit ottivat kiinni talojen seiniin.
Silloin kun olin pieni, nämä kujat olivat olleet mukulakivipäällysteisiä.

“Forelius”, mies sanoi ja sen ääni ei kuulostanut yhtään miellyttävälle. Olin juuri kerennyt sytyttää uuden tupakan, joten vedin henkoset ja puhalsin ne sitten hitaasti ulos.
Kohotin kulmiani ja toivoin, että minulla olisi ollut pesäpallomaila. “Kukas se sinä oot?”
“Se ei taida tässä olla tärkein asia”, mies naurahti ja se kaivoi aseen selkänsä takaa. Tuijotin sitä vähän aikaa ja mietin vaihtoehtojani, mutta niitä oli aika vähän. Olin juuri sopivasti pienessä talojen kulmauksessa, joten minulla olisi ollut mahdollisuus kääntyä lähteä oikealle ja juosta, mutta en varsinaisesti luottanut kykyyni juosta laukauksia nopeammin.

“Okei”, totesin sitten. “Mut oisha se kohteliasta kertoo, ku sä selkeesti tiedät kuka mä olen.”
Mies pysyi hiljaa, se lähestyi minua aseen kanssa enkä tiennyt, miltä ilmeeni näytti, mutta se hymyili vinosti.
“Sulla ei taida enää olla hirveesti pelivaltteja tässä kohti?”
Kohautin olkiani, koska yritin pelata aikaa. “Eihä sitä koskaa tiedä mitä mulla on hihassa.”

Se hymähti viileästi, mutta katseli ympärilleen ja siitä näki, että se oli vähän hermona. Suomi oli sellainen lintukoto, ettei täällä kannattanut pitkiä aikoja patsastella ase esillä. Sitten se käänsi katseensa takaisin minuun enkä oikein tykännyt siitä, että se tuli koko ajan lähemmäs.