Opettelimme elämään ilman toivoa

12.

Vein Petrin kotiin vasta iltapäivällä varmistettuani, että se oli saanut nukuttua ja söi loput ruoat jääkaapistani. Pörrötin sen hiuksia, kun se seisoi vieressäni parvekkeella, kun olin tupakalla ja Petri vain antoi käteni jäädä sen tukkaan. Se oli aika outoa, mutta en halunnut ajatella asiaa enempää, koska ehkä sekin kaipasi jonkinlaista turvaa.
Rakuunankujalla oli hyvin rauhallista sinne mennessämme ja saatoin vain toivoa, että äijä oli edelleen reissullaan. Tosin epäilin, että Santtu olisi ilmoittanut minulle, jos ukko olisi kontannut talolle jossain välissä aamua.

Astuin sisälle eteiseen ja Petri huikkasi minulle heipat ennen kuin pakeni yläkertaan huoneeseensa. Hymyilin sen perään, jätin takkini naulakkoon ja kengät eteiseen ennen kuin kävelin keittiöön.
Keittiönpöydällä oli pahvilaatikko, joka päästi surkeita äännähdyksiä. Kävelin sen luokse hämmentyneenä, ehkä vähän varovaisenakin ja tajusin tuijottavani pientä ja laihaa mustaa kissanpentua, jolla oli kostea, karhea turkki sekä pistävän keltaiset silmät. Se oli käärittynä isoon, kuivaan froteepyyhkeeseen ja näytti niin orvolta siinä.

”Mitä”, kysyin hyvin lattealla sävyllä.
Totopoliisi istui pöydän ääressä kahvikuppi kyynärpäänsä vieressä ja kohautti minulle olkiaan. ”Se oli dumpattu ojaan tohon talon viereen. En mä nyt sitä sinnekkää voinu jättää.”
”Oh for christ’s sake”, huokaisin ja hieroin naamaani. Katsahdin Santtuun, joka tuijotteli jonnekin seinille piiloutuen röökinsä taakse eikä sille olisi kyllä voinut uskoa mitään muuta kuin Petrin huolehdittavaksi. Varsinkaan tässä talossa. Totopoliisi ei pitänyt elossa edes kaktusta, joten sekään ei varsinaisesti ollut vaihtoehto.

”Hyvä on, mä otan sen mukaan”, totesin ja tartuin pahvilaatikkoon nostaen sen syliini. Kissa tärisi ja vaikutti sille, että pelkäsi niin vitusti. Jaoin kyllä sen fiilikset, ei minulla ollut koskaan ollut edes kultakalaa, saatikka tällaista karvaista, ajattelevaa eläintä. En kuitenkaan voinut estää itseäni sanomasta rauhoittavasti: ”Ei oo mitää hätää, Iida.”
”Iida?” Santtu tyrskähti ja heilautin sille kättäni puristaen samalla toisella laatikkoa tiukasti rintaani vasten.
”Pitäähän sillä nyt nimi olla.”
”Ehottomasti”, Santtu mumisi ja vasta nyt tajusin, että sen kädessä oli pitkä verinaarmu.
”Mitäs sulle on tapahtunu?”
”Toi sun uus Iida tapahtu”, se mutisi ja minua alkoi väkisinkin naurattaa. Synkkä, peloton isoveljeni, joka oli melkein menettänyt näkönsä huonojen valintojen takia - mutta saikin vain järjettömän arven kasvoista kaulaan - oli saanut kynnestä kissanpennulta. Ja nyt se samainen mies vielä mökötti kyseisestä asiasta.

”Kyllä te vielä toimeen joskus tuutte”, sanoin varmalla sävyllä hymy suupieliä nykien ja yritin olla nauramatta.
”Epäilen”, isoveljeni totesi ja pyöräytin sille silmiäni.
”Heitäkkö sä mut kotiin?”
”Kai se on pakko”, se sanoi ja kohotin kulmiani odottavasti. Santtu huokaisi. ”Kyllä pomo.”
Taputin Totopoliisin olkaa ja se nojasi hetkellisesti päätään käsivarttani vasten ennen kuin menin eteiseen ja vedin kengät jalkaani. Laskin Iidan laatikossaan lattialle siksi aikaa, että sain varustauduttua ulkoilmaa varten ja hyppäsimme sitten Santun kanssa Toyotaan.

Se ei aluksi lähtenyt käyntiin ja mies pyöräytti silmiään jotenkin lempeästi. ”Vittu tää on taas tämmönen akka.”
”Ei oo mikää ihme et sulla ei oo naista”, tyrskähdin. ”Onks sulla tälle nimiki?”
“Ei sentään”, Santtu sanoi, mutta huomasin, että se näytti vähän vaikealta. Hörähdin, mutta en sanonut mitään ja lopulta auto lähti yskien käyntiin.

Kun pääsimme luokseni, tajusin, ettei minulla ollut todellakaan mitään kissan pitämiseen sopivia tarvikkeita. Soitin nopean puhelun, että joku toisi minulle kaiken tarvittavan ja sen jälkeen keskityin pitämään huolta Iidasta. Kun se oli puhdas ja kuiva huokaisin syvään ja istuin sohvalle sen viereen. Minulla oli helvetillinen nälkä, mutta en varsinaisesti osannut ajatella ruokaa juuri nyt. Kissanpentu kurisi hiljaa, se painautui varovasti jalkaani vasten ja yritin olla täysin liikkumatta, ettei se ainakaan säikähtäisi pois luotani.