Opettelimme elämään ilman toivoa

20.

Rakuunankujalla oli hiljaista avatessani oven. Siellä oli oikeastaan autiota, missään ei ollut mitään ääntä tai valoa. Katselin ympärilleni eteisessä ja huomasin, että Petrinkin kengät puuttuivat.

Valitsin Santun numeron ja nostin puhelimen korvalleni.
“Moi, missä te ootte?” kysyin, kun linja napsahti auki.
“Me ollaan juoksulla”, Santtu vastasi sävyyn, josta olisi melkein voinut luulla, että se oli hieman hermostunut.
“Ai Pietun kanssa? Tajuatsä minkä ikäinen se on?” kysyin ja minulla alkoi nousta verenpaine.
“Pakkohan sen on jossain vaiheessa oppia”, isoveljeni totesi, ehkä hieman puolustelevasti. “Enkä mä voinu jättää sitä kämpille.”
“Mikset?” kysyin ja katselin tarkemmin ympärilleni. Äijän ovi oli kiinni ja minulla oli paha aavistus.
“Koska äijä tuli silmät mustana kotiin eilen ja ryyppäs siitä asti. Et kai sä ole talolla?”
“Ja nyt sä sen sanot”, totesin ja sävyni oli muuttunut hiljaiseksi. Peräännyin hitaasti eteisessä kohti ulko-ovea. “Totta kai mä oon, ku eihä se oo ollu täällä moneen viikkoon.”
“Oisit soittanu eka”, Santtu totesi. “Nyt sun on aika juosta.”
“Niinpä”, totesin. Löin linjan kiinni ja pakenin ulko-ovesta. En jäänyt katsomaan taakseni, vaan pistin erittäin epätyypillisesti juoksuksi ja menin katua alas. Edellinen selkäsauna oli edelleen hyvin muistissa, joten en juuri aikaillut.

Kun olin päässyt tarpeeksi pitkälle karkuun taloa, pysähdyin ja nojasin jalkoihini hengittäen raskaasti. Katselin ympärilleni kadulla, muutama auto ajoi ohi ja aurinko paistoi. Kaikkialla oli niin rauhallista ja idyllistä, että minua melkein itketti. Oli kuumakin, kuten heinäkuussa yleensä oli ja se ei auttanut hengästymiseeni mitenkään.

Kun hengitykseni oli rauhoittunut, kaivoin puhelimen taas esille ja valitsin Yksisarvisen numeron.

“Moi”, nainen vastasi rauhalliseen sävyyn. Se kuulosti sille, ettei mikään sitä voisi hetkauttaa.
“Millä juoksulla Santtu oikein on?”
“Taidekaupoilla”, nainen totesi. “Kui?”
“Sillä on Pietu mukana.”
Yksisarvinen huokaisi. “Sillä on siihen varmasti hyvä syy.”
“Äijä oli tullu kotiin eilen.”
“Se on enemmän ku tarpeeks hyvä syy.”
“Mä en vaa haluais et Petri... et se joutuu siihen.”
“Sä et voi suojella sitä ikuisesti kaikelta”, nainen sanoi hiljaa. “Tiedäthän sä sen?”
“Tiiän. Mä oon tehny jo suunnitelmia.”
“Ainahan sä”, se naurahti ja kuului sulkevan oven perässään, meni varmaan parvekkeelle. “Sitä ei vaa aina tiedä minkä varalle.”
“Kaiken.”

Linjalla oli hiljaista, lähdin kävelemään ja mietin, mitä seuraavaksi tekisin.

“Mä taidan mennä takas kämpille”, sanoin hetken päästä. “Mun pitää vähän punoa juonia.”
“Tarviiksä seuraa niiden juonien kans?”
“En ainakaan vielä”, vastasin rauhalliseen sävyyn. “Mä ilmotan jos tarviin.”
“Okei, tänä iltana ois tahmatassuklubilla jotkut iltamat.”
“Joo, niin varmaa on”, huokaisin. “Ehkä mä meen sinne sit.”
“Ilmota jos meet ni kerään ihmiset.”
“Juu.”

Lopetimme puhelun ja kävelin lähimmälle bussipysäkille. Ei ollut sellainen olo, että jaksaisin kävellä kotiin.

Päästessäni kotiin etsin kynän ja kävin repäisemässä palan paperia jostain Petrin valkoisesta vihkosta, jonka se oli unohtanut kämpälleni. Istuin keittiön pöydän ääressä ja tuijotin tyhjää paperia jonkin aikaa. Lopulta aloin kirjoittaa, mutta jouduin keskeyttämään heti ensimmäisen lauseen jälkeen laittaakseni musiikkia taustalle soimaan.
Oli paljon vaikeampaa keksiä järkevää sanottavaa paperille, kuin olin ikinä arvannut.

Tiesin kuitenkin, että minulla ei ollut niin paljon aikaa tehdä asioita, kuin normaalisti ajattelin, joten edes yritin.

Sakke,
tää on sitä varten, jos jotain sattuu. Ja jotain on sattunut, kun sä olet tän saanut.
Pidä huolta Petristä ja Santusta, kyllä tässä ollaan jo tarpeeksi kestetty.
Jos tarviit koskaan mitään, sä löydät alta ne kaikki, jotka on sulle sen velkaa.
Sano terveisiä multa.
R.