Opettelimme elämään ilman toivoa

2.

Viikot kuluivat sumussa, eräänä iltapäivänä puristin Petriä itseäni vasten, kun poliisit veivät isää pois käsiraudoissa. Ne vaihtoivat katseita keskenään, mumisivat jotain. Santtu oli juuri päässyt ehdonalaiseen, se seisoi keittiössä ja jutteli jonkun naiskonstan kanssa. Se oli rauhallisuuden perikuva, sen kasvoista ei ollut selvinnyt mitään, kun se oli sanonut päivällä Petrille, ettei mikään muutu. Jostain syystä olin uskonut sitä, koska tiesin, että sillä oli jokin pelikortti hihassa.

Lopulta äijä vain työnnettiin poliisiautoon ja poliisit häipyivät. Santtu tuli luoksemme ja Petri melkein juoksi sen luokse, tarrasi siihen kiinni ja minä varoin melkein parantuneita kylkiäni, kun puristin kädet puuskaan rinnalleni. Santtu ei nostanut pikkuveljeämme enää syliin, koska se oli oikeasti jo paljon yli sen iän, mutta kätki sen kasvot vatsaansa vasten kämmenellä sen takaraivolla. Petri ei vastustellut ja minusta se oli huvittavaa.

”Me ollaan sit vissii kolmestaan nyt”, Santtu sanoi. Se näytti väsyneelle ja hymähdin. Tässä ei ollut mitään yllättävää, ei kai missään ollut.
”Miten kauan se on sisässä?” kysyin kuitenkin, koska niin kai kuului tehdä. Ehkä halusin tietää.
”Pari vuotta”, Santtu sanoi ja kohautti olkiaan. ”Todennäkösesti se on ulkona jo aiemmin.”
”Mm”, sanoin. ”Kuka huolehtii tosta?”
Nyökkäsin Petriä kohti ja Santtu hymyili vinosti, ehkä vähän vaarallisesti. ”Mä en päästä teitä enää pois.”

Tuhahdin ja pudistelin päätäni, mutta kävelin keittiöön ja keitin kahvia. Minä en välittänyt tietää, mitä Santtu oli tehnyt ja mitä se oli sanonut enkä minä tasan tarkkaan ollut lähdössä mihinkään vitun orpokotiin. Sossut olivat käyneet kylässä lähiaikoina ihan tarpeeksi muutenkin. Täyttäisin kahdeksantoista muutaman päivän päästä, joten niillä ei ollut mitään syytä viedä minua pois.

Petri tässä enemmänkin huolestutti, mutta se ei varsinaisesti ollut minun ongelmani juuri nyt.

Istuin keittiönpöydän ääressä, se oli täynnä kaljatölkkejä ja tupakannatsoja ja join kahvia likaisesta kupista. Petri katsoi telkkaria olohuoneessa ja Santtu tuijotti seinää vastapäätä minua. Se ojensi minulle röökiaskia, jonka oli taikonut jostain ja otin yhden sytyttäen sen välinpitämättömästi. Hetken harkittuaan isoveljeni otti myös yhden, tarjosin sille sytkäriä ja arpi sen kasvoissa heijastui ihan eri tavalla keittiön valossa kuin muuten.

Me olimme hiljaa ja kahvi kuvotti krapulaani ihan eri tavalla kuin normaalisti. Se varmaan johtui ekstaasista tai jostain mitä olin vetänyt viime yönä ja hetken aikaa mietin, pitäisikö käydä oksentamassa. Haroin likaisia hiuksiani ja vilkaisin sohvaa kohti, Petri oli ihan hiljaa.

”Mitä sä teet tänään?” Santtu kysyi katkaisten ajatukseni, se vaihtoi röökin toiseen käteen ja joi kahvistani. Sille se irvisti ja laski kupin hetken päästä takaisin.
”Nään varmaa Rikua”, vastasin. ”Kunha tästä selviää.”
”Mm”, se sanoi. Vaihdoin asentoani ja tunsin kivun lävistävän minut, kun kylkiluu oli väärässä asennossa. Se ei ollut varmaan missään vaiheessa parantunut oikein. Tiesin, että isoveljeni huomasi kipupiikin, se oli aika guru niissä asioissa.
”Kuka sut hakkasi?” Santtu sitten kysyi, kun se tumppasi tupakan. Halusin vältellä vastaamista, niin kuin olin tehnyt jo viikon, kun se oli ollut ulkona. Nykyajan tuomiot kaikesta olivat ihan lapsellisia, sekin oli raahattu sisään ihan vain esimerkin vuoksi ja sitten todettu, että ei kai tässä mitään mahda. Santtu ei ikinä jäänyt kiinni mistään, mistä tulisi oikea tuomio. Ei se tekisi sellaista Petrille.

”Sakari”, totesin, koska ei tästä pääsisi pois muuten kuin vastaamalla jotain.
Santtu kohotti kulmaansa, koska se ei tuntenut ketään Sakaria.
Selvensin asiaa, vaikken oikeasti halunnut. ”Riutta, joku tenava.”
Isoveljeni naurahti epäuskoisesti. ”Otitsä turpaan lapselta?”
”No ei se nyt lapsi enää ole”, puolustauduin ja otin toisen tupakan. ”Se oli Petrin ala-asteella joskus. Emmä tiiä montako vuotta niillä on ikäeroo, kolme tai neljä.”