Opettelimme elämään ilman toivoa

6.

Vuosi kului helvetin nopeasti, en edes tiennyt miten se vain pyyhälsi ohi. Istuin juomassa kahvia keittiön pöydän ääressä, kun ulko-ovi avautui ja isäni tuli sisään. Kahvikuppi jäätyi huulilleni tuijottaessani sitä ja se potki kengät jalastaan ennen kuin käveli keittiöön. Sillä oli se sama kolmen vuoden parta mitä aina ja se näytti suoraan sanottuna paskalle.

”Huomenta”, se murahti ja ihmettelin, miksi se edes tervehti. Se otti kahvia ja rojahti sitten istumaan vastapäiselle tuolille. Sen silmät verestivät vähän ja se näytti katuojassa rypeneelle. Tosin en varmaan osuisi arvauksessani kovinkaan kauas oikeasta tilanteesta. En edes tiennyt mitä hittoa se teki täällä.
”Huomenta”, vastasin ja join kahvistani tehdäkseni jotain. Tönäisin pöydällä lepäävän röökiaskin isääni kohti ja se otti yhden. Se ei kuitenkaan sytyttänyt sitä, vaan katseli minua jonkin aikaa tutkivasti.

”Mä oletan et sä oot hoitanut hommat sillä aikaa, ku olin sisällä”, se sitten totesi. ”Santtu on varmaa keskittyny hoitamaan sitä kakaraa.”
Se sytytti tupakan ja mietin, mitä hittoa tuohon nyt voisi edes sanoa.
”Joo”, vastasin harkittuani sopivan ajan ja sytytin röökin, koska se tarjosi minulle askia ihan kuin se olisi ollut sen. ”Kaikki on kunnossa.”

Äijä murahti, eikä vastannut muuten. Se poltti röökinsä, joi kahvinsa ja jätti kupin tyhjänä pöydälle. Sitten se käveli makuuhuoneeseensa ja löi oven kiinni perässään. Huokaisin helpottuneena syvään ja tumppasin puoliksi poltetun tupakan.

Katsoin puhelintani, siinä oli viisitoista prosenttia akkua. Vein sen yläkertaan laturiin ja hetken aikaa mietin, mitä tekisin. Sitten totesin, että lähdin mieluummin ulos kuin jäin tänne äijän kanssa, koska Petri oli koulussa ja Santtu ties missä. Jätin puhelimeni sinne varmistettuani ensin, että se oli mykistyksellä ja lähdin kävelemään.

Keskustassa ei ollut ketään mainitsemisen arvoista, vain mummoja ja joitakin aikaisin koulusta päässeitä. Kävelin Sokokselle, koska sen alakerrassa oli kahvila ja istuuduin nurkkapöytään kahvikupin kanssa. Katselin ohi käveleviä ihmisiä ja yritin tappaa aikaa.

Kun aloin olla kahvini loppumetreillä Sakari istuutui minua vastapäätä ja kohotin sille kulmiani.
”Mitä sä täällä teet?” kysyin siltä, koska en aikonut tivata, miksi se istui samassa pöydässä kanssani.
Se oli kasvanut vuodessa ihan eri tavalla, oli saanut lihasta ja sen kasvojen ilme oli kova. Sitä ei ollut ihan niin helppo lukea kuin aiemmin ja hymyilin sille vinosti.
”Koulu loppu aiemmin”, se totesi ja vilkaisi taakseen. Se taisi olla sille normi. ”En jaksa vielä mennä kotiin.”

Nyökkäsin ja join kahvini loppuun. Sakarin ilme oli kummallinen ja mietin, mitä se oikein halusi sanoa.
”Kaikki ok?” kysyin sitten, koska vaikkei se ollut meidän tapamme kommunikoida, kyllä minua vähän kiinnosti.
Sakari näytti yllättyneelle, mutta hymähti sitten eikä siinä äännähdyksessä ollut pätkääkään huvittuneisuutta. ”Sitä tavallista.”

Pysyttelin hiljaa ja vain katselin sitä, kunnes se jatkoi: ”Tuukka on alkanu oikeesti oireilla koulussa enkä mä tiiä mitä vittua sille tekisin. Se skippaa tunteja enkä mä kovinkaa kauaa saa pidettyä sitä hanskassa niin, etteikö ne haluais jutella porukoille.”
Rypistin otsaani vähän, koska tunnistin kyllä tilanteen varsin hyvin. Petri oli sentään ihan rauhallisesti koulussa, koska se varmaan arveli, että Santtu heittäisi sen pihalle, jos se aiheuttaisi ongelmia. Suoraan sanottuna en epäillyt sen logiikkaa yhtään.

”Miksi vitussa mä tätä sulle edes selitän”, Sakari ynähti ja se punastui vähän, varmaan häpeästä. Naurahdin tahtomattanikin, koska olihan se söpö niin.
”Koska mulle on vaa niin helppo puhua?”
”Haista vittu”, Sakari sanoi, mutta se hymyili. Tykkäsin siitä ihan todella, se sanoi tasan tarkkaan mitä ajatteli eikä paljon kaunistellut. Se ei pelännyt minua eikä ottanut varoituksia kuuleviin korviinsa. Vastasin sen hymyyn vähän vaivihkaa ja sen kasvojen punainen väri vain syveni.