Opettelimme elämään ilman toivoa

13.

Minulle ei missään vaiheessa selvinnyt mikä Sakarilla oli ollut hätänä silloin viikko sitten baarissa, mutta en antanut sen häiritä. Istuin Rikun ja Juoksukaljan kanssa aamukahvilla talolla, äijä oli mönkinyt jonnekin pari päivää sitten eikä siitä ollut sen jälkeen kuulunut mitään. Santtu kuorsasi sohvalla kuin viimeistä päivää eikä Petrikään ollut vielä herännyt. Oli ensimmäisiä päiviä huhtikuusta ja maailma tosiaan alkoi pikkuhiljaa herätä eloon talven jäljiltä.

En oikeastaan tiennyt miten helvetissä me olimme jo hereillä, mutta jätkät vaikuttivat ihan skarpeilta. Varmaan siksi, että tänään oli tarkoitus hoitaa bisneksiä, joten oli parempikin olla ajoissa ylhäällä. Join aamukahvini loppuun ja tumppasin tupakan kaljatölkkiin ennen kuin katselin seuralaisiani mietteliäänä. Olin hionut suunnitelmaani jo pidemmän aikaa tietäen, että minun aikani tulisi kauan ennen ketään muuta ja halusin pitää ihmisiä elossa ja turvassa.

”Jossain vaiheessa tulee aika, et teille soitetaan ja äijän pitää mennä”, sanoin viimein väsyneellä sävyllä ja hieroin ohimoitani. Aamukahvi ei varsinaisesti herättänyt minua, mutta en ollut keksinyt parempaakaan hetkeä tälle asialle, koska jossain vaiheessa tämäkin olisi hoidettava. Niinpä nostin Glock M19:sta pöydälle.

”Tää on viilattu, mut teidän pitää hävittää tää sen jälkeen. Mikään ei saa johdattaa tätä muhun”, jatkoin terävällä sävyllä. Mikään ei saisi johdattaa sitä takaisin kehenkään tuntemaani, ei sellaiseen ihmiseen, jota yritin tälläkin teolla suojella.
”Selvä juttu”, Riku sanoi varmalla sävyllä. Se ei kyseenalaistanut sanojani, vaan tarttui aseeseen ja kallisti sitä vähän kädessään. Punnitsi, mietti. Käänsin katseeni pois, koska tiesin, että tässä suunnitelmassa oli vielä jumalattomasti liikkuvia osia. Siirsin katseeni Juoksukaljaan, koska se oli hiljaa.

Juoksukalja katseli minua vakavan ja jokseenkin huolestuneen näköisenä ennen kuin nyökkäsi. ”Kyllä pomo.”

“Hyvä”, sanoin. Katsahdin kelloa puhelimestani, se alkoi olla kohta yhdeksän ja Petri varmaan heräisi. “Haluuks jompikumpi mennä vahtii Petriä ja Iidaa mun luo täks päivää?”
Kumpikaan ei näyttänyt kauhean innostuneelle ajatuksesta ja nauroin. “Älkää nyt vittu noin innoissanne olko. Mut mä voin kyl soittaa Heikille ja pyytää sitä.”
“No siis, kyl me voidaa vaikka molemmat mennä”, Juoksukalja sanoi sitten. “Ei se sillee mut...”
“Mm kyl mä mieluusti pidän teidät molemmat täällä, joten eiköhän se Heikki sen hoida”, totesin ja nostin puhelimen korvalleni.

Heikki vastasi melkein viimeisellä tuuttauksella ja se kuulosti ällöttävän pirteältä.
“Huomenta pomo.”
“No huomenta, ooksä ollu pitkäänki hereillä?”
“Just tulin suihkusta, ku kävin aamulenkillä.”
“Justjoo”, huokaisin, mutta hymyilin. “Haluuksä vahtii tänää Petriä ja Iidaa mun luona, ku mä hoidan noita aikuisten asioita?”
“Joo itse asias meidän piti tänää Huonekalun kans tehä jotai ni toiha on just sopivaa aktiviteettia”, se vastasi hyväntuulisen oloisena.
“Okei, kiitti. Kerroksä sillekki?”
“Joo mä pyydän sitä hakee mut ja tullaa sit hakee Petri talolta.”
“Hyvä juttu, moro.”
“Moimoi.”

“Heikki ja Huonekalu vahtii pienokaisia”, totesin ja nousin ottamaan lisää kahvia. Sillä hetkellä portaista kuului askelia ja vilkaisin Rikua merkitsevästi, joka irrotti aseesta lippaan ja työnsi sen sekä aseen reisitaskuhousujensa taskuihin. Se istui siinä sen näköisenä, ettei mitään ihmeellistä ollut tapahtunut ja pyörittelin päätäni epätietoisena.

Kaadoin kahvia kuppiini ja otin toisen, puhtaan oloisen kupin kaapista, johon kaadoin kahvia Petrille. Lapsi tuli alakertaan tavanomaiseen tapaansa todella hiljaa ja se melkein hiipi keittiöön.
“Huomenta Pietu”, totesin ja ojensin kahvikupin sille. Se nyökkäsi selkeästi uneliaana ja kävi kaatamassa maitoa kahviinsa. “Heikki ja Ilari kattoo sun kans Iidaa tänään mun luona.”