Opettelimme elämään ilman toivoa

7.

Joulukuussa tuli maassa oikeasti pysyvää lunta ensimmäisen kerran siinä puolivälin tietämillä ja oli ihan helvetin kylmä. Hytisin Rakuunankujan terassin portailla aamun toista tupakkaa poltellen, koska Petrillä oli joku kaveri kylässä enkä viitsinyt terrorisoida muiden lapsia. Äijä oli lähtenyt jonnekin jo pari päivää sitten ja Santtu, no. Se makasi olohuoneessa naamallaan sohvalla ja kuorsasi, koska sillä ei ollut ilmeisesti minkäänlaista rytmiä.

Naapurin vanha Mazda korahti käyntiin kuolevan kuuloisena ja säpsähdin siitä lähtevää ääntä. Imaisin viimeiset savut röökistä ja kaivoin puhelimen taskustani.

Juoksukalja 11.23: onks tänää jotai menoa?
11.29: ei mun tietääkseni. vahin petriä ja sen kaveria. kui?

Kun mies vastasi, olin jo kerennyt takaisin sisälle kahvipannun ääreen, joka oli kaikeksi harmikseni tyhjä. Latasin sen täyteen ja kuuntelin, kun puhelin kilahti taskussa.

Juoksukalja 11.31: päiväkännejä meinasin.

Vai vielä päiväkännejä. Vilkaisin vaistomaisesti kelloon seinällä, vaikkei se ollut kävellyt enää kuukausiin ja näytti aikaa 5.15. Pudistelin päätäni, katsoin oikean kellonajan puhelimesta ja työnsin sen sitten taskuuni. Kävelin sohvan luokse ja tuijotin Santtua hetken aikaa ennen kuin tökkäsin sitä varovasti kylkeen. Sen tuntien se hyökkäisi ylös ja yrittäisi tappaa, jos potkaisisin, joten tyydyin vähän rennompaan ratkaisuun meidän molempien kannalta.

”Mitä?” isoveljeni urahti saatuaan silmät auki ja tuijotti minua syyttävästi.
”Siinä on kahvia, mä lähen ulos. Petri ja sen kaveri on yläkerrassa.”
”Mm”, se murahti ja käänsi kylkeä.
”Et nyt rupee nukkuu.”
”Kyl se riiviö ittensä vahtii.”
”En ois nii varma.”

En saanut enää mitään vastausta, joten kohautin olkiani ja kävin vaihtamassa kollarit farkkuihin yläkerrassa ennen kuin kävelin eteiseen. Vedin kengät jalkaani ja takin päälleni kaivaen ruutuhuivini hattuhyllyltä. Kiedoin sen tiukasti kaulaani ja työnsin lapaset nahkatakin taskuihin.

11.40: nähää vartin päästä.

Juoksukalja ei vastannut mitään, mutta minä lähdin kävelemään keskustaa kohti.

Saapuessani meidän perinteiseen päiväkännipaikkaan Juoksukalja istui jo siellä olut edessään. Se näytti väsyneeltä ja tilasin itsellenikin ennen kuin istuin pöytään miestä vastapäätä. Katselin sitä hetken aikaa arvioivasti.

”Mikä on?” kysyin, koska se nursi kaljaansa eikä se ikinä tehnyt niin. Mies nosti katseensa minuun ja se näytti hämmentyneeltä, sitten vakavalta. Sen ilmeessä oli sellaisia piirteitä, mistä en pitänyt yhtään, mutta en voinut valita. Join kaljastani reippaan siemauksen ja kohotin kulmiani.
”Mutsi kuoli”, mies sitten totesi, kohautti olkiaan kuin ei olisi tuntunut miltään.

Irvistin, koska en osannut oikein muutakaan. Juoksukalja ei kuulostanut olevan kauhean pahoillaan, mutta arvelin sen sulkevan kaikki tunteet tiukan kuoren alle, jota ei nähnyt, jos ei osannut katsoa. Sen silmissä oli surua ja se näytti sille, että hajoaa palasiksi oman itsensä ympärille. Tuijotin kaljaani vähän aikaa, koska en pystynyt katsomaan enää miestä silmiin. Tiesin aivan liian hyvin sen lasisen katseen sen silmissä, siitä ei päässyt yli eikä ympäri. Me kaikki menetimme tässä elämässä jotain, se oli vain pakko hyväksyä.

”Haluaksä mut oikeasti päiväkännille seuraksi?” kysyin, koska ei vanhemman kuolemasta vain jatkettu elämää eteenpäin niin kuin ei mitään. Ei, vaikkei edes välittäisi. Ja minä tiesin, että Juoksukalja välitti, se oli ollut äitinsä kanssa kuitenkin ihan hyvissä väleissä koko elämänsä ajan. Kai ne olivat etääntyneet sen aikuistuessa, mutta niin kävi kaikilla. Se oli luonnollista.