Opettelimme elämään ilman toivoa

5.

Kun näin Sakarin seuraavan kerran, oli marraskuun puolivälin jälkeinen ilta ja kaikkialla oli niin vitun pimeää. Istuin kirkkopuistossa odottamassa jätkiä polttaen kolmanneksi viimeistä tupakkaani ja Sakari käveli katolampun valoon tavalla, minkä osasin vain arvella sille normaaliksi. Tällä kertaa sillä oli rystyset jo valmiiksi sidottu ja musta pipo päässään. En tiennyt mitä ajatella siitä ja katselin sitä mietteliäänä viedessäni tupakan huulilleni. Se käveli edelleen lähemmäs ihan kuin ei olisi huomannutkaan minua siinä.

Tumppasin röökin katsoessani sitä ja kallistin päätäni, koska en yhtään tiennyt mitä vittua se halusi ja minusta se oli pelkästään hauskaa. Kerrankin näin päin, kun joku ei kuulunut minulle ja piti vain arvailla. Olin täysin yksin, koska muut olivat vitusti liikaa krapulassa ja olin aivan liian energinen niiden mielestä. En tiennyt, milloin ne tajuaisivat, että se oli strategiani monissa asioissa. Santtu oli kotona Petrin kanssa ja okei, tiesin kyllä, että joku vahti minua korttelin päästä, mutta se oli se ja sama. Sillä ei ollut merkitystä, kun olin saanut rinnalla kulkevat pois jaloista.

”Hei muksu”, sanoin huolettomalla sävyllä siinä istuessani ja Sakari pysähtyi eteeni.
Se katsoi minua hetken aikaa ja huokaisi raskaasti. ”Sä taas.”

Sillä ei ollut tällä kertaa yhtään mustelmaa, mutta se näytti vitun väsyneeltä ja minun teki mieli kysyä miten menee. Se näytti samalle kuin Huonekalu ennen kuin se oli otettu kyytiin, vitutuksella hakatut mustat silmänaluset ja väsymys. Halusin kysyä vähän vihaiselta seuralaiseltani, oliko se okei, oliko kaikki muualla maailmassa hyvin, painaa käteni sen niskaan, painaa otsani sen otsaa vasten. Se ei ollut kovinkaan normaalia käytöstä minulta, kun puhuttiin ihmisistä, joita en oikeasti tuntenut ja halusin sytyttää uuden röökin. En kuitenkaan tehnyt niin, koska Sakari keskeytti ajatukseni.

”Mitä helvettiä sä haluut?” se kysyi karkeasti, koska se ei oikeasti tuntenut minua ja minulla oli tunne, ettei se myöskään välittänyt tuntea. Se olisi sille helvetin terveellistä ja olisi ollut varmasti muillekin ihmisille.

Kohotin sille kuitenkin kulmiani, koska en edes muistanut, milloin joku olisi puhunut minulle sillä tavalla. Katselin Sakaria päästä jalkoihin. Sillä oli musta pipo päässään, tumma nahkatakki ja mustat farkut, joissa ei ollut reikiä. Ainoa kohta siinä, mikä sanoi sen odottavan riitaa, oli ne sidotut rystyset enkä tiennyt mikä vittu minua siinä viehätti.

Sen vihreät silmät välähtivät raivosta, kun virnistin ja sanoin: ”Beibi, sä oot mun alueella.”
”Sun alueella”, se sylkäisi. Se käveli lähemmäs minua ja ilman aikaisempaa yhteenottoammekin tiesin, että se oli täysin tottunut saamaan selkäänsä.

Hymyilin, kun se löi minua naamaan ja tartuin sen käsiin, kun vain sain niistä kiinni.

Painimme kosteassa, melkein jäisessä nurmikossa, hakkasimme ja potkimme toisiamme ja minulta alkoi loppua henki. Tartuin sen kurkkuun, koska se oli helvetin hyvä kohde. Sakari ei kuitenkaan luovuttanut, se nyki minua hiuksista, veti sivuun ja potki mahaan ja tiesin, että se oli oppinut jotain. Päästin irti sen kaulasta päätyessäni hetkeksi Sakarin päälle nurmelle ja taivutin sen käsivartta sen alla. Se ei ulahtanut, vaan löi minua vapaalla kädellä paljon voimakkaammin kuin oikeakätinen olisi vasemmalla voinut lyödä ja kieräytti meidät ympäri polvi mahaani vasten. Hetken aikaa tuntui sille, ettei palleani toimisi enää koskaan.

Sitten se kuitenkin alkoi toimia, kun me kierimme taas edestakaisin. Olin vitun kiitollinen vetäessäni henkeä, mutta Sakarin silmät paloivat. Se kohotti kätensä ja katsoin sitä silmiin, kun se löi. Se melkein mursi nenäni ja poskiluuni ja sen sidotuille rystysille roiskui verta, kun se halkaisi huuleni. Sitä ei ainakaan säälistä voinut syyttää. Estin itseäni päästämästä ääntäkään, kun tartuin siihen kiinni ja kieräytin meidät ympäri. Minusta tuntui, että se halusi minun tekevän niin, niinpä löin sen pään mummopenkin alla olevaan kivetykseen ja sekunnin ajan toivoin, ettei se nyt ainakaan kuolisi. Kun Sakari kiemurteli, löin sitä naamaan ja mietin, oliko nenäverenvuoto parempi kuin kaikki muu. Se potkaisi minua lujaa kylkeen ja rojahdin sivummalle.