Opettelimme elämään ilman toivoa

10.

Ovelta kuului koputus.

Pilvi humisi mukavasti päässä ja urahdin noustessani sohvalta. Hetken aikaa olin miettinyt nousisinko ollenkaan, mutta saattoi siellä olla jotain kiinnostavaakin.

Potkaisin nurkkaan kerääntynyttä pitsalaatikkotornia suorempaan kävellessäni avaamaan oven. Tuijotin Sakaria silmiin vähän aikaa – se näytti niin helvetin vaikealta aina - ja hymähdin sitten huvittuneena.

”Tuu sisään”, totesin ja avasin ovea paremmin. Sillä oli kädessään muovipussi mikä tuoksui pahasti kiinalaiselta ruoalta ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että minulla oli nälkä. Sakari oli alkanut käydä täällä omatoimisesti joka viikko, yleensä siksi, ettei se vain kestänyt enää. Sen kasvot olivat ilmeetön naamio, mutta se vaikutti sentään jollain asteella iloiselta näkemisestäni, koska se hyräili ottaessaan kenkiä jalastaan.

Rojahdin sohvalle ja painoin silmäni hetkeksi kiinni. En oikein tiennyt mitä tuntea, joten avasin ne taas ja tajusin, että Sakari oli siirtynyt vierelleni sohvalle ja latoi ruokaa lattialle niin kuin olisi hommannut sitä armeijalle. Ehkä se olikin.

”Toiksä mullekki?” kysyin uteliaana.
”Mm pakkoha mun oli, sä elät varmaa vaa kahvilla ja röökillä”, se kohautti olkiaan ja kävi ilmeisesti hakemassa haarukat, koska sellainen ilmestyi käteeni.
”Et oo ehkä väärässä”, naurahdin. Sakari katsoi minua silmäkulmastaan ja sillä saattoi olla sellainen tutkiva ilme, tai sitten näin harhoja. En jäänyt miettimään sen tarkemmin, vaan tartuin omaan rasiaani ja upotin haarukan siihen hyvällä halulla.

Olin syönyt ehkä puoliväliin, kun tajusin oikeasti katsoa seuralaistani. Sakari oli ollut ihan hiljaa, se vain tuijotti auki olevaa televisiota ilmeettömänä.
Tönäisin sitä olkapäälläni ja se kurtisti hassusti kulmiaan katsoessaan minua.

”Varo ettei naamas jää tolleen”, sanoin sille ja sen huulet vetäytyivät hymyyn. Tajusin, että se istui vähän oudosti ja mietin, mitä sanoisin siitä. En kuitenkaan kerennyt kuitenkaan edes miettiä, kun Sakari nousi viemään laatikkonsa roskiin ja kuului juovan vettä. Tuijotin haarukkaa kädessäni, kunnes laskin sen lattialle ruokapurkkini kanssa ja odotin, että Sakari tulisi takaisin sohvalle.

Se istui viereeni ja näytti sille, ettei tiennyt miten päin olla. Se oli ollut täällä lähiaikoina melkein useammin kuin minä itse, joten en osannut sanoa mikä sitä vaivasi.

”Pitääks mun tehä jotain?” kysyin, koska sellaiset asiat niin kuin ootsä kunnossa eivät kuuluneet minulle juuri nyt enkä osannut ajatella muutakaan.
Sakari vaikutti yllättyneelle, se kohotti minulle kulmiaan ja hymähti sitten sellaiseen tapaan, mistä tuli vain paha olo. ”Mitäpä sä voisit tehä.”

Kohautin olkiani ja me istuimme hetken aikaa hiljaa.

”No mä meen röökille”, totesin sitten ja nousin ylös. Varoin tarkkaan, etten kaataisi ruokarasiaani. ”Tuuksä mukaan?”

Sakari ei vastustellut, se käveli perässäni ja astui sukkasillaan parvekkeelle, joka oli vähintäänkin hiukan kostea. Oli kuitenkin jo maaliskuun puoliväli, pakkanen ja aurinko kilpailivat keskenään paraatipaikasta. Seuralaiseni otti tupakan kyselemättä ja minua hirvitti jo siinä kohti, mutta en kysynyt. Seisoimme vierekkäin ja minusta tuntui, ettemme vielä koskaan olleet olleet niin kaukana toisistamme. Sakari oli ollut lähiaikoina ainoa pysyvä asia elämässäni ja välillä mietin, miten kauan se tulisi olemaan niin. Kun välillä katsoin sitä silmiin, en tiennyt kumpi meistä voisi luvata elävänsä pidempään.

Sakari poltti vihaisin vedoin, sillä oli sellainen tyyli. Se seisoi jäykästi paikallaan ja tuijotti jonnekin kauas, minä vain nautin siitä, kun nikotiini sekoittui kaikkeen muuhun ja rentouduin entistä enemmän. Tartuin Sakarin käteen, kun se oli tumpannut röökinsä kaljatölkkiin ja puristin. Se pysähtyi, tuijotti minua eikä minulla ollut mitään järkevää tarjolla, mitä voisin sille sanoa.