Opettelimme elämään ilman toivoa

8.

Kämpän löytäminen käytännössä rahattomana oli lähes mahdotonta, mutta lopulta kaupunki auttoi siinä ja sain pitää tuparit yksiölleni vuodenvaihteessa. Onneksi sain edes tukia täysillä määrillä, koska eihän vanhemmillani minkäänlaisia tuloja ollut, kun äiti oli kuollut ja isä ollut työttömänä itse asiassa koko elämänsä, ainakin valtion näkökulmasta.

Ovikello soi ja menin avaamaan sen. Ensimmäinen, jonka näin, oli Riku, koska se valloitti olemuksellaan koko oviaukon ja astui sisään.

”Moi”, se sanoi ja sen matala ääni tuntui valtaavan koko tilan. Se halasi minua tiukasti, sellaisella tavalla, mikä ei kysellyt mitään ja painoin kasvoni sen leveää rintaa vasten. Se nauroi, koska sen se osasi ja irrottauduttuani en osannut tuntea edes häpeää.

Yksiössä oli 34 neliötä, joihin mahtui sänkyni ja oikeasti iso sohva, jonka itse asiassa Juoksukalja oli lahjoittanut äitinsä jäämistöstä. Se ei ollut sitä itse halunnut, joten minulle kelpasi vallan mainiosti. Omistin myös pienen kirjahyllyn sekä ruokapöydän, jonka ääreen mahtui ahtamalla kolme ja puoli ihmistä.

Rikun takaa sisään tunki Totopoliisi, Taneli, Jamppa, Huonekalu, Heikki, Krisu ja muutama muu ihminen. Juoksukalja istui jo sillä kuuluisalla sohvalla ja joi kolmatta kaljaansa, koska se oli ollut myöskin se, joka minut oli pitänyt kämpässään koko sen ajan, kun etsin omaa asuntoa. Se myös nukkui yönsä vieressäni, koska minusta tuntui, että se halusi suojella minua kaikelta, vaikkei minua voinut mikään muu kuin rahapula enää vahingoittaa. Olin siitä sille kiitollinen ja tiesin, että se vahti minua katseellaan nytkin, vaikken kääntynyt katsomaan.

Heikki toi boolitarpeet kulho mukaan lukien eikä paljoa varoitellut, kun valloitti keittiön ja alkoi toimia. Minulla oli sentään jääpaloja pakastimessa ja se käytti ne häikäilemättä hyväkseen. Riku painoi käteeni viskipullon ja iski silmää. Nauroin sille väsyneesti ja kävin piilottamassa viskin jonnekin, mistä kukaan ei sitä osaisi etsiä eikä kukaan olisi valittamassa, vaikka se olisi likapyykkikori. Muut jättivät kenkänsä oven läheisyyteen eivätkä oikeastaan tulleet luokseni, vaan kiersivät minut kohteliaasti.

Totopoliisi oli ainoa, joka käveli luokseni olohuoneessa, jossa soi musiikki vanhoista kajareista ja painoin otsani sen otsaa vasten. Sen käsi kietoutui ympärilleni ja puristin nyrkkini sen tumman paidan kylkeen. Nautin sen huomiosta ja siitä, kun se vain oli siinä ja tuntui niin helvetin turvalliselle halatessaan minua.

”Onnee kämpästä pomo”, Totopoliisi sanoi ja olisin voinut vaikka vannoa, että se hymyili.
”Kiitti”, vastasin ja irrottauduttuaan se käveli jääkaapille lastaamaan sinne tuomisensa. Krisu katseli minua jostain parvekkeen oven läheisyydestä, mutta ei tullut lähemmäs ja näin Juoksukaljan sohvalta pyöräyttävän silmiään. Hymyilin sille vinosti.

Kun kaikki olivat asettuneet johonkin ja Youtubesta oli valittu iltaan sopiva musiikki, ovelta kuului koputus.

Kävelin eteiseen, avasin oven ja kohotin kulmiani Yksisarviselle, joka näytti perusilmeeltään hieman ikävystyneelle. Sen rastat olivat nutturalla mustavalkoisen huivin suojissa, mutta sitten se hymyili tavanomaiseen tyyliinsä nähdessään minut.

”Moi”, se sanoi. ”Toin yllätyksen.”
Se veti kädestä perässään Santtua, joka näytti ihan sille, ettei tiennyt yhtään mitä teki täällä.
”Ai”, vastasin, koska olin sillä tavalla älykäs ja yritin koota itseni. ”Moi.”

Yksisarvinen hörähti kuivasti, halasi minua ja pussasi ohimoani ennen kuin käveli muiden sekaan. Sen tennarit jäivät eteiseen ja vilkaisin taakseni vain nähdäkseni naisen luovivan kohti parveketta. Parvekkeen ovi oli raollaan, koska ihmisten lämpö alkoi hiottaa jo nyt.

Käänsin katseeni isoveljeeni, joka oli vetänyt oven perässään kiinni ja seisoimme siinä minimaalisessa eteisessä tuijottaen toisiamme.

”Missäs Petri?” kysyin.
”Se meni yöksi jonkun kaverinsa luokse”, Santtu vastasi ja sen koko kroppa oli kireä kuin viulunkieli. Emme olleet nähneet sen jälkeen, kun hiivin sinä aamuyönä ulos Rakuunankujalta. Isoveljeni oli toimittanut sänkyni ja kaiuttimeni Jampalle, joka oli tuonut ne minulle siinä vaiheessa, kun olin saanut kämpän avaimet käteeni. Huonekalu oli kaikessa hiljaisuudessa nimensä mukaisesti kaivanut minulle varastosta keittiönpöydän sekä tuolit ja tiesin, että kirjahylly oli peräisin Santulta, mutta en tiennyt missä se oli sitä oikein pitänyt tai miksi se edes oli sellaisen omistanut. En suoraan sanottuna tiennyt, oliko Santtu lukenut eläessään yhtäkään kirjaa.