Opettelimme elämään ilman toivoa

3.

Syntymäpäiväni sattui sunnuntaille. Olin koko aamun siivonnut kämppää, koska se oli suoraan sanottuna helvetillinen läävä ja Petri oli herättänyt minut jo kahdeksalta aamulla ilmoittamalla, että sillä oli nälkä eikä se osannut käyttää hellaa. Olisin ehkä muina aamuina lyönyt sitä jollain käteen sopivalla esineellä, mutta ei minua oikeasti enää nukuttanut eikä jostain syystä ollut edes krapula.

Sekä kaiken lisäksi arvelin, että Santtu oli heittänyt lasta tyynyllä tai jollain ja sen takia se tuli luokseni.

Niinpä tiskasin astioita kymmeneltä aamulla, kun Santtu kampesi ylös olohuoneen toiselta sohvalta. Se nukkui siinä mieluummin, kuin isän makkarissa ja me kaikki tiesimme kyllä miksi. Niin kauan, kun äijä oli poissa, sen makuuhuoneen ovi pysyi tiukasti kiinni ja me nukuimme missä nukuimme. Niin se oli ollut aina ja tulisi varmasti aina olemaan. Yläkerrassa oli kaksi makkaria, minun ja Petrin sekä talon ainoa kylpyhuone oli alakerrassa äijän makuuhuoneen vieressä. Keittiö ja olohuone olivat täysin yhdistettyjä toisiinsa, joten olin yllättynyt, ettei Santtu ollut herännyt aiemmin.

”Hyvää huomenta pentu”, se sanoi, kun nojautui keittiönpöytää vasten selkäni takana.
”Huomenta”, vastasin enkä välittänyt sen typerästä kutsumanimestä ja laitoin viimeisen kupin tiskikaappiin. Olin yllättynyt siitä, että meillä ylipäätään oli ollut tiskiainetta ja käyttökelpoinen harja siihen tarkoitukseen. Tiskirättejä en tosin tulisi löytämään, mutta minkäpä sille mahtoi.

”Miten sä oot noin pirtee?” isoveljeni kysyi, se haukotteli ihan vitun leveästi. Latasin tottuneesti kahvipannun täyteen ja vilkaisin jääkaappiin. Se oli tyhjä Petrin aamuisen munakkaan jäljiltä.
”Petri herätti ja vaati ruokaa aamulla”, vastasin ja käännyin nojaamaan tiskipöytää vasten.
Santtu hieroi naamaansa ennen kuin vastasi: ”Mm niin se yritti munki päälle tulla pomppimaan, mut mä heitin sitä tyynyllä.”

”Niin mä vähän arvelinki”, sanoin ja hymyilin vinosti. Hiljaisuutta kesti hetken, kun ainoa patterit omistava seinäkello tikitti ja Santtu haukotteli taas.
”Täällä ei oo mitää ruuaks kelpaavaa, joten ois kiva saada rahaa”, sanoin sitten, koska en aikonut omia vähäisiä rahojani pistää muiden ruokkimiseen. Santtu kohotti kulmiaan, se meinasi selkeästi pistää vastaan ennen kuin tuhahti ja heitti minulle lompakkonsa, joka oli vissiin ollut sen takataskussa. En ikinä ymmärtänyt, miten hitossa se nukkui jopa farkut jalassaan ilman, että oli edes humalassa.
Kaivoin lompakosta viidenkympin setelin ja heitin sen sitten miehelle takaisin. Isoveljeni koppasi sen helposti siihen nähden, miten koomassa oli ja työnsin nappaamani setelin taskuuni.

”Et sitte käytä sitä pelkkään röökiin ja kaljaan”, Santtu sanoi ja pyöräytin sille silmiäni.
”Eiku mä meen ja ostan essoja koko rahalla.”
”Arvelinki niin.”

Sen sarkastinen sävy oli tuttu ja olisi ehkä saanut minut hymyilemään, mutta juuri nyt en ollut sillä tuulella. Joimme kahvit hiljaisuudessa, Santtu jäi sen jälkeen tuijottamaan telkkaria ja minä lähdin kauppaan. Onneksi lähimpään Saleen oli vain muutama sata metriä ja siellä olisi tähän aikaan sunnuntaita helvetin hiljaista.

Kävelin kaupassa edestakaisin ja mietin mitä ostaisin. Olin jopa ottanut korin.

Lopulta koriin mahtui mukaan kananmunia, pari purkkia maitoa, lisää kahvia sekä kanaa ja jauhelihaa. Ostin myös niitä helvetin tiskirättejä, koska kuitenkin kaipaisin niitä jossain vaiheessa, vaikken ollut mikään suoranainen kodinhengetär. Vehtasin jonkin aikaa elintarvikehyllyllä ja mätin sitten makaronia kyytiin, koska sitä tarvitsi aina. Kaljaa tarvitsi myös ihan samalla tavalla, joten en unohtanut sitäkään.

Jossain kiltteyden puuskassa nappasin mukaan myös limpparipullon, pari pussia karkkia ja Fazerin sinisen suklaalevyn, ennen kuin kävelin kassalle.
Siellä oli sunnuntain aamuvuorolainen, joka haukotteli vielä nähdessään minun tulevan tiskille.
”Moi”, tervehdin ja se hymyili vähän.
”Moro.”
”Kolme askia punasta malboroo”, totesin lappaessani tavaroita kassahihnalle ja hetken aikaa näytti sille, että jätkä meinasi kysyä papereita, mutta sitten se luovutti. Olin käynyt täällä pidempään kuin se oli ollut töissä, joten se siitä. Tosin, nythän minulla olisi ollutkin ne henkkarit näyttää, jos ne eivät olisi olleet kotona vanhentuneen passin muodossa.