Opettelimme elämään ilman toivoa

21.

Marraskuussa oli pimeää ja kylmää. Tuijotin parvekkeelta hiljaa taivaanrantaan ja poltin pilveä laiskasti, koska minulla ei ollut tänään menoa mihinkään.

Sakaria ei ollut näkynyt viikkoon, mutta en uskonut, että se oli ongelmissa. Todennäköisesti se vain yritti pysytellä koulunsyrjässä kiinni, niin kuin normaalit ihmiset tekivät.

Kuulin puhelimen soivan ja kaivelin taskujani, mutta tajusin, että se oli sisällä. Jätin jointin parvekkeen pöydäntapaisen päällä olevalle lautaselle ja avasin parvekkeen oven. Suljin sen huolellisesti perässäni ja kävelin puhelimen luokse.

“Moi”, vastasin ja rojahdin istumaan sohvalle. Iida naukaisi minulle ärtyneesti, mutta sulki sitten silmänsä. Silitin sen selkää poissaolevana ja kissa venytteli ennen kuin käpertyi kauemmas minusta.
“Moi”, Santun ääni sanoi linjalta. “Totopoliisi pyys välittämään viestin, että sun toyboy on ongelmissa.”
“Mun mikä?” tyrskähdin, mutta vakavoiduin sitten. “Millasissa ongelmissa?”
“Se on ärsyttäny Krisua muutaman päivän ja sai hyvin turpaansa eilen.”
Huokaisin syvään. “Mitä vittua?”
“Niin no, sitä saa mitä tilaa”, melkein kuulin, kuinka Santtu kohautti olkiaan.
“Krisun pitäs tietää paremmin”, tokaisin ja hieroin naamaani. En jaksanut ärsyyntyä, pilvi humisi päässä mukavasti ja rentouduin sohvaa vasten.
“Niinkö?” Santtu kysyi, mutta tiesin, ettei sitä oikeasti kiinnostanut.
“Voitko pistää Krisun lappamaan paskaa pariks viikoks?” kysyin. “Mä en millää jaksas nyt sitä.”
“Voinha mä”, Santtu hymähti ja tiesin, että sitä huvitti ihmislähtöisyyteni.
“Kiitti. Mä soitan sille Sakelle.”
“Teeppä niin”, Santtu tokaisi ja sulki puhelun. Tuijotin puhelinta kädessäni vähän aikaa ja naurahtaen heitin sen sivummalle. Iida mulkaisi minua, mutta jatkoi sitten unia ja tuijottelin tyhjää televisioruutua hyvän aikaa ajatuksiini uppoutuneena.

Lopulta keräsin itseni ja kävin parvekkeella polttamassa sinne jättämäni sätkän loppuun. Palattuani sisälle vaihdoin vedet Iidan kuppiin ja laitoin sille lisää ruokaa, se oli tuhonnut aamulla kaiken nanosekunnissa ihan kuin olisi edelleen kadulla. Se oli rauhoittunut paljon siitä, kun oli tullut minulle, mutta ruokailutottumukset pysyivät edelleen samoina, vaikka nykyään se sai ruokaa tasaisin väliajoin.

Otin puhelimen käteeni ja harkitsin hetken aikaa, ennen kuin soitin Sakarille.
“Moi”, sanoin, kun linja aukesi. “Olit kuulemma ottanu turpaas?”
“Miten vitussa sä siitäkin tiedät?” Sakari kysyi epäilevästi, se kuulosti vähän hengästyneeltä.
“Mun homma on vähän niinku tietää kaikki”, hymähdin. “Mitä sä teet?”
“En mitään?”
“Sä kuulostat hengästyneeltä”, sanoin ja hymyilin vinosti.
“No sit sä varmaa tiedät mitä mä teen”, Sakari totesi. Minua alkoi naurattaa. “Haista vittu, Rasmus.”

En muistanut, oliko se ikinä oikeasti kutsunut minua nimeltä ja sydämeni melkein pysähtyi hetkeksi. Sen sanoihin nähden äänensävy oli lämmin ja hymyilin vähän tahtomattanakin.

Ja sitten minun tietysti piti mennä pilaamaan se.
“Sun ei pitäs vaa juosta ympäriinsä vituttaen vääriä ihmisiä”, sanoin. “Mä en voi suojella sua ikuisesti.”
“Mä en ole pyytänyt sua suojelemaan mua”, Sakari ärähti, tunnelma tosiaan muuttui sekunneissa. “Mä en ymmärrä miksi sä vittu edes yrität tehdä niin.”
“Koska mä välitän susta”, totesin epätoivoiseen sävyyn.

Linjalla oli hiljaista ja otin puhelimen korvaltani tarkistaakseni oliko puhelu katkennut. Ei ollut, joten Sakari mietti jotain. En oikein pitänyt siitä, koska se tiesi aina huonoa.

”Mulla särkyy sun kanssa sydän ja kaikki muut paikat.”
Olin hiljaa Sakarin sanojen jälkeen, koska tuota en ollut odottanut.
“Mä tiedän”, sanoin lopulta. “Pitäskö meidän nähdä?”
“Pitäs varmaan.”
“Missä ja millon?”
“Kirkkopuistossa, kuudelta.”
“Mä tulen sinne.”