Opettelimme elämään ilman toivoa

16.

Seisoin tupakalla Vuorenlammen S-marketin vieressä, kello alkoi lähennellä puolta yötä ja mietin, miksi olin vielä täällä. Kauppa oli mennyt kiinni jo kello 22, mutta Aithos oli halunnut nähdä ja sillä oli selkeästi jotain sellaista asiaa, mitä se ei halunnut kertoa täysin anonyymissä paikassa. Itsesuojelun kannalta ymmärsin sen hyvin ja se sai minut pohtimaan, mitä oikein oli tapahtunut.

Lopulta kaupan pihaan ajoi violetti, neliovinen sedan mallin BMW. Sen perässä tuli musta Volkswagen, josta kiipesi ulos minulle parikin tuttua hahmoa.

Aithos käveli luokseni, olin valinnut seisomapaikkani tarkasti valvontakameroiden ulottumattomiin ja kättelin miestä tervehdykseksi. Se vaikutti ihan tavanomaiselle itselleen, ehkä vähän jännittyneelle. Mutta niin me olimme kaikki nykyään.

“Mä aattelin, että sä tykkäisit tästä”, mies tokaisi, kun pääsi lähelle ja viittasi bemaria kohti. Silmäsin sitä lyhyesti ja kallistin päätäni.
“Mulla ei ole ajokorttia. Mitä sä olet tehnyt?”
“Sun ja mun jakelijat osu samoille kulmille. Siitä tuli pikku riita.”

Kertasin päässäni, ketkä olivat minulle soittaneet enkä ollut kuullut mistään tällaisesta. Se oli siis tapahtunut ihan vasta ja Aithos piti meitä sen verran tärkeinä, että sovitteli välittömästi eikä jäänyt odottelemaan myrskyä. Se oli sentään positiivista.

“Millanen pikku riita?”
“Sun jakelijalta on solisluu poikki.”
Huokaisin syvään ja katsahdin taivaalle kuin apua anoen. Tumppasin röökini ja katselin Aithosta mietteliäänä ennen kuin kysyin: “Etkö sä kouluta sun ihmisiä ollenkaan?”

Aithos kohautti olkiaan, se ei vaikuttanut olevan huolissaan ja minä mietin, pitäisikö vain lyödä sitä siinä ja heti. Ehkä se olisi selvittänyt moniakin asioita. Toisaalta nykyään piti olla poliittinen, jos aikoi pitää minkäänlaisia suhteita. Isäni ei ollut sitä koskaan osannut, joten ajattelin itse ainakin yrittää.

“Hyvä on”, vastasin lopulta. “Otan ton sovitteluna, mikäli se vastaa mun tasoa. Kerro.”
“On se vanha, mut ajettu vaa 90 tonnia. Ruosteeton, kaikki huollot tehty. Sain ton yheltä harrastajalta, joten sitä on pidetty ku kukkaa kämmenellä. Katsastettu viikko sitten.”
“Hyvä on”, toistin, vaikka olin vähän varuillani. Katselin autoa, vaikka en siitä mitään ymmärtänyt, mutta ei se tarkoittanut, etteikö minulla olisi ollut silmiä päässä. Kiersin sen ympäri, kurkkasin lokasuojien alle ja Aithoksen mukana tulleet nostivat konepellin pyytämättä. Katsoin sisuksiin sen verran, ettei se näyttänyt loppuun rääkätyltä ravihevoselta ja nyökkäsin lopulta hyväksynnän merkiksi.

“Jos mä otan ton, solisluu on kuitattu”, totesin.
Aithos nyökkäsi, se vaikutti olevan tyytyväinen ja ojensi minulle kättään. Siinä lepäsi auton avaimet ja mietin edelleen, oliko tämä reilu vaihto.
Lopulta otin avaimet Aithoksen kädestä ja puristin sen kättä. Painoin avausnappia ja katsoin, kun bemari vilautti minulle valoja. Mies vieressäni hymyili vähän ja mietin, mitä tähän nyt sanoisi.

“Toivon, et tää ei aiheuta meille enempää ongelmia”, mies sanoi sitten varovaiseen sävyyn ja minua melkein huvitti, koska se olisi ikänsä puolesta voinut olla isäni.
“Käyn jutun läpi mun jakelijan kanssa ja jos tarinat täsmää, tää on tässä.”
Aithos nyökkäsi ja vaihtoi jalkaa.
“Teen luovarit ja omistajanvaihtojutut, toimitan ne paperit sulle myöhemmin”, se sanoi sitten ja nyökkäsin. Kättelimme lyhyesti ja katsoin, kun se käveli pois luotani ja nousi volkkariin. Ne ajoivat pois ja jättivät minut auton kanssa kahdestaan kaupan parkkipaikalle.

Mietin, keillä kaikilla oli ajokortti ja lopulta päädyin soittamaan Huonekalulle ja Santulle. Kun ne tulivat paikalle Huonekalun kyydissä, nojasin bemarin etulokasuojaa vasten ja katselin pimeyteen. Riku nousi autosta ensimmäisenä ja kohotin sille kulmiani, mutta ilmeisesti se oli ollut jommankumman seurassa ja lähtenyt vain mukaan.