Long Time No See | y/n x Olli Matela

Luku 3. Aurajoki

Y/n Pov

Käännyin ympäri, kuten arvata saatoittekin edessäni seisoi Olli, tuo kiharatukkainen basisiti. Hän katsoi minua pitkään, kunnes otti minut tiukkaan halaukseen. Painoin pääni hänen rintaansa vasten. "Missä sä oot ollu?Miks et vastannu mun viesteihin tai soittoihin enää?" hänen suustaan sateli kysymyksiä. Olin niin hämmentynyt joten en saanut vastattua mitään. Näen kuinka tuon maailman suloisimman miehen silmäkulmasta tipahtaa kyynel. " Meijän pitää puhua." sanoin tuolle pidätellen itkua.

Lähdimme kävelemään jonnekkin. Lopulta päädyttiin Aurajoen sivuun penkille istumaan. Turku oli kaunis, sekä yllättävän rauhallinen festareista huolimatta. Istuttiin hetki täydessä hiljaisuudessa. "Miks sä lähit silleen?" Olli kysyi rikkoen hiljaisuuden.

Noin 8 vuotta aiemmin

Eletään joulukuuta vuonna 2012. Olimme olleet jo yli vuoden yhdessä Ollin kanssa. Ihan hullua miten nopeasti aika voikaan mennä. Opiskellaan molemmat lukiossa. Olli pääsi musiikkilukioon, joka on ollut aina hänen haaveensa. Olen niin ylpeä hänestä. Nähdään Ollin kanssa melkein joka päivä mitä hän treeneiltään ehtii. Hengailen myös paljon uusien ystävieni sekä Elenan kanssa. Koulu sujuu todella hyvin ilman mitään ongelmia.

Yhtenä lumisena ja kylmänä joulukuisena perjantaina olen juuri kävelemässä koulusta kotiin, puhuen samalla Elenan kanssa puhelimessa. Lopetan puhelun kotiin päästyäni ja olen menossa yläkertaan huoneeseeni, kunnes nään isäni itkemässä sohvalla. "Mikä on?" kysyin huolestuneena. Isäni on parantumassa alkoholiongelmasta, mutta itkeminen ei ollut hänelle ollenkaan tyypillistä. "Mun piti soittaa mutta en pystynyt." hän sanoi. "Mitä on tapahtunut?" kysyin heti. "Sun äiti ja Aaro on kuollut." hän vastasi apeana. En saanut sanottua mitään. "Joku ajoi humalassa niiden kylkeen." hän lisäsi. Menin ihan shokkiin, äitini ja isoveljeni on poissa. Lähdin yläkertaan. Heitin reppuni johonkin huoneen nurkaan ja menin sängylle itkemään. Koko elämäni romahti sekunneissa.

Parituntia myöhemmin kyynelten valuen poskiani pitkin kuulen puhelimeni soivan. Soittaja oli Olli. En vastannut vaan jätin puhelimen pöydälleni. Lähdin takaisin alakertaan. Isä oli lopettanut itkemisen ja puhui puhelimessa. Menin juomaan lasin vettä kuunnellen samalla mistä isä puhui. Isän lopettaen puhelun hän sanoi "Se toinen kuski jäi henkiiin." En pystynyt vastaamaan mitään. Miksi elämä on niin epäreilua?

3 viikkoa myöhemmin

On äitini ja veljeni hautajaisten  jälkeinen päivä. En ole viikkoihin jaksanut tehdä mitään. Koulussa olen käynyt muutaman kerran, mutta muuten olen vain maannut sängyssä. En ole pystynyt menemään edes treeneihin, vaikka rakastin luistelua yli kaiken. Ollia olen nähnyt vain pari kertaa, koska en halua olla vaivaksi. Outoa miten nopeasti elämä voi kääntyä päälaelleen. Isä on ostanut uuden talon Helsingistä mahdollisimman kaukaa täältä. Hän ei halua jäädä Ouluun, koska se muistuttaa häntä vain äidistä. Muuttoon on enää pari päivää. Olen pakkaamassa tavaroita katsellen samalla vanhoja valokuvia äidistä ja veljestäni kyyneleet valuen poskiani pitkin. Onneksi enää ei ole paljon pakattavana. Itkun keskellä muistan etten ole ilmoittanut muutosta Ollille, ihmiselle ketä rakastan kaikkein eniten. Laitan Hänelle viestiä jossa pyydän häntä tulemaan meille. Hän vastasi myöntävästi.

Ei mene kauaa kun ovikello soi. Pyysin Ollin peremälle, jonka jälkeen lähdettiin yläkertaa kohti. Istuttiin sängylle. "Mitä asiaa sulla oli?" hän kysyi. "Tää voi tulla vähän yllätyksenä, mutta me muutetaan pois." vastasin apeana. "Mitäh?Koska?Mihin?" Olli kysyi paniikissa. "Ylihuomenna, Helsinkiin." sain sanottua kyyneleet silmissäni. Huomaan kuinka tuon mustatrastat omistavan pojan silmistä alkaa vuotaa kyyneliä. Hän peittää kasvonsa kädellensä. Alan silittää häntä selästä. Olli katsoo minua suoraan silmiin. Hänen silmistänsä näkee kuinka rikki tuo meni, tämä näky rikkoi minut totaalisesti. Olli oli lähdössä huomenna rundille, joten tämä olisi viimeinen kerta kun nähdään pitkään aikaan. Halattiin vielä pitkään kunnes hän lähti itkien ovesta ulos. Ajattelin mielssäni että tuo oli viimeinen halimme koskaan, koska olin päättänyt lopettaa yhteydenpidon kaikkiin oululaisiin aloittaakseni uuden elämän, unohtaakseni kaiken, myös Ollin, vaikka rakastin häntä enemmän kuin mitään. Se sattuu enemmän kuin mikään koskaan, mutta tiedän sen olevan ehkä parhain ratkaisu tällähetkellä. Olin väärässä. Elenaan pidän silti yhteyttä, koska hän on minulle kuin sisko. Ei ehkä biologisesti, mutta henkisesti.

Muuttopäivä koitti. Olimme pakanneet loput tavaramme auton perässä olevaan peräkärryyn. Katselin vielä taloamme. Taloa jossa olen asunut koko ikäni tähän paivään saakka, taloa jossa on koettu kaikki surut ja ilot, taloa joka on aina tuntunut kodilta. Nousen auton kyytiin, joka lähtee samantien liikkeelle. Katson auton takaikkunasta taakse jäävää Oulua. Sinne se jäi, ikioma kotikaupunkini.

Sanoja 661