Another Sun (Blind Channel fanfic)

4. Kaisa

Tommi

Nikon biisi oli tosiaan sairaan hyvä. En malta odottaa kuulevani sen radiosta... No, ehkä sitä on vielä aikaista miettiä, mutta toivon todella, että siitä tulee menestys. Tiedän kyllä, että ainakin Blind Channelin fanit ottavat sen haltuun heti, mutta toivottavasti Niko saa bändin fanikunnan ulkopuolisiakin kuuntelijoita.

Pääsin kämpilleni kahdeksan pintaan, ja kävin heti kotiin tultuani suihkussa. Purin pari muuttolaatikkoa, ja nyt alan olemaan niiden suhteen jo voiton puolella. Onneksi minulla ei ole paljoa tavaraa, pääsin niin paljon helpommalla.

Vähän ennen yhtätoista menen pesemään hampaani ja sänkyyn. Laitan valot jo pois, sillä olen jostain syystä aika poikki, mutta selaan kuitenkin vielä hetken Instagramia. Juuri kun olen laittanut puhelimen pois ja sulkenut silmäni, ovikello soi. Mitä hemmettiä?

Ei tähän aikaan edes ole enää sallittua soitella toisten ovikelloja. Se on mainittu muutamaankin kertaan nollakerroksen korkkitauluun kiinnitetyissä lappusissa.

Kampean itseni ylös sängystä ja kävelen eteiseen. Kurkistan ovisilmästä ja...

Siellä on se nainen naapurista.

Nainen on ehkä noin 40-vuotias, eikä ihan bändimme stereotyyppisintä kohdeyleisöä, mutta ilmeisesti hän on iso fani. Toissapäivänä osuimme samaan aikaan hissiin ja vaihdoimme pari sanaa. Tyyppi vaikutti ihan mukavalta, mutta vähän tunkeilevalta. Se tosin on varmasti aika yleistä, sillä kai sitä nyt haluaa tietää omasta idolistaan kaiken mahdollisen... Silti. Tapaamisesta jäi hieman epämukava olo. Nainen oli kysellyt kaikkea laidasta laitaan, kuten "seurusteletko sä tällä hetkellä?" tai "minkä nimen antaisit sun lapselle?", mutta itse ei ollut kertonut edes nimeään. Minä taisin kyllä unohtaa kysyä... Tämä oli kysynyt myös, tunnenko minä hänen isänsä oululaisia serkkuja. Siis mitä? Vastasin, että Oulussa asuu 200 000 ihmistä. Todennäköisyys on siis aika pieni. Ja tämän jälkeen se leidi oli mulkaissut minua. Keskustelu päättyi siihen. Minua se ei haitannut yhtään.

Ilmeisesti hänelle se ei kuitenkaan ollut riittänyt.

En avaa ovea. Haen paperinkeräyslaatikosta revityn kirjekuoren, ja kirjoitan sen taakse: Mitä teet mun ovella kello puoli kakstoista illalla?

Ujutan sen postiluukusta oven ulkopuolelle ja kurkistan taas ovisilmästä. Se nainen tuijottaa takaisin. Hyi saatana! Hyppään melkein kattoon pelästyksestä. Suljen äkkiä ovisilmän. Tyyppi oikeasti yrittää kurkkia ovisilmästäni sisälle!

Havahdun postiluukun kolahdukseen. Kynnysmatolle putoaa se sama kirjekuori, mutta siinä lukee jotain muutakin. Päästä mut sisään. Pidetään hauskaa. No en saatana päästä! Mikä tätä tyyppiä vaivaa?

Mitä teet täällä? Ja ei, en oo päästämässä sua sisään. Painu vittuun mun ovelta, jos et oo siinä muuta ku pelottelemassa, kirjoitan. Tungen kuoren taas postiluukusta. Kuulen naisen nostavan sen lattialta, ja sitten kuulakärkikynän kärki napsahtaa - mistähän se edes arvasi ottaa mukaan kynän?

Ja postiluukku kolahtaa taas.

Päästäisit nyt sisään, muru. Ja täähän se syy on, miks oon täällä! En mä mitään pelottele, mutta kun sä et suostu avaamaan ovea, paperissa lukee.

No niinpä, en suostu en. Mikä sun nimes edes on? En ymmärrä, miten voit kuvitella mun päästävän mun kotiin ihminen, jonka nimeä en tiedä, mutta joka on kyselly multa ihan tosi outoja ja haluaa nyt jatkaa keskustelua keskellä yötä? Laitan kuoren jälleen luukusta.

Mun nimi on Kaisa. Ja hei Tommi, oon tosi pahoillani jos ne mun kysymykset sai sulle epämukavan olon, mä olin vaan kiinnostunu. Ja en mä tällä vierailullakaan mitään pahaa tarkota, aattelin vaan että se vois olla hauskaa, paperissa lukee sen pudottua jaloilleni kolmannen kerran.

Ai että oikein jos ne sai mulle epämukavan olon. Tää Kaisa on mieleltään sairas!

Lähe menee siitä. Mä en jatka tällasta kirjeenvaihtoa enää hetkeäkään, enkä haluu nähä sua enää ikinä kurkkimassa mun ovisilmästä sisälle. Toi on sairasta, kirjoitan, ja tungen paperin viimeisen kerran postiluukusta.